Seitsemän syytä, miksi suomalaisten tulisi vähentää luonnonvarojen kulutustaan viidesosaan nykyisestä

Sanna Ahvenharju

Luonnonvarojen loppumista on ennustettu jo useampi vuosikymmen. Mitä se suomalaisten näkökulmasta tarkoittaa? Onko meillä varaa olla itsekkäitä?

1. Luonnonvara ovat rajalliset

Luonnonvaroja ovat muun muassa öljy ja kaasu, metallit ja mineraalit, puut ja kasvit, vesi, riista ja kala, maisema ja ekosysteemit. Opimme koko ajan hyödyntämään niitä tehokkaammin ja uudenlaisiin tarkoituksiin. Silti kokonaisuus on rajallinen, ellemme saa käyttöömme Maan ulkopuolelta tuotavia luonnonvaroja. Nyt esimerkiksi uusiutuvia luonnonvaroja kulutetaan vuodessa noin puolitoista kertaa sen verran kuin niitä vuoden aikana syntyy. Mikäli luonnonvarojen ylikuluttamista ei saada pysäytettyä, siitä aiheutuvat ympäristötuhot tekevät planeetastamme pikkuhiljaa elinkelvottoman.

2. Väkimäärä kasvaa

YK:n väestöennusteiden mukaan maapallolla on 9,7 miljardia ihmistä vuonna 2050. Ellei jotain mullistavaa tapahdu, meidän on syytä varautua siihen, että vuonna 2050 luonnonvaroja jakamassa on vielä 2,4 miljardia ihmistä enemmän kuin nyt.

3. Minimien lisäksi tulisi pohtia maksimeja

Ihmisoikeuksien kansainvälinen kehitys on viimeisen sadan vuoden aikana keskittynyt perusoikeuksien ja muiden minimien määrittelyyn. On aika siirtyä puhumaan siitä, kuinka paljon meillä kullakin on enintään oikeus saada jotakin. Kansainvälinen luonnonvarapaneeli on ehdottanut, että keskimääräinen luonnonvarojen kulutus per henkilö saisi olla korkeintaan 6–8 tonnia vuodessa vuonna 2050. Se vastaa noin viidesosaa suomalaisten nykyisestä kulutustasosta.

4. Se on oikeudenmukaista

YK:n mukaan tällä hetkellä rikkain miljardi maapallon väestöstä kuluttaa yli 70 prosenttia luonnonvaroista. Suomen osuus luonnonvarojen kulutuksesta on noin 0,33 prosenttia, vaikka väestömme osuus koko maapallon väestöstä on vain 0,07 prosenttia. Runsas viisi miljoonaa suomalaista kuluttaa nyt vähintään saman verran luonnonvaroja kuin 100 miljoonaa maailman köyhimmissä maissa asuvaa ihmistä. Pienenä maana meidän tulisi pyrkiä edistämään ajatusta kansainvälisesti oikeudenmukaisesta ja tasapuolisesta jaosta. Jos luonnonvarojen jakautuminen perustuu jatkossakin esimerkiksi taloudelliseen tai sotilaalliseen valtaan, tulevaisuudessa myös me voimme olla niitä, joille resursseja ei riitä.

5. Suomi on sitoutunut siihen

Suomen kestävän kehityksen toimikunta laati vuonna 2015 Kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumuksen, jonka yhtenä keskeisenä tavoitteena on luonnon kantokyvyn turvaaminen vuoteen 2050 mennessä.  Jos otamme huomioon myös muiden maapallon asukkaiden yhtäläiset oikeudet luonnonvarojen käyttöön, luonnon kantokyvyn mukainen elämäntapa ei Suomessa saisi ylittää kahdeksaa tonnia vuodessa. Ja tuossa luvussa on jo otettu huomioon kylmät elinolosuhteemme.

6. Talous kestäisi sen

Suomalaisten aiheuttaman luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen ei tarkoita kaiken kulutuksen vähentämistä ja Suomen talouden romauttamista. Se ei myöskään tarkoita, ettei teollisuutemme saisi käyttää suomalaisia luonnonvaroja. Teollisuuden vain tulisi kehittää ja tarjota luonnonvaroja tehokkaasti käyttäviä tuotteita ensisijaisesti niille maailman ihmisille, joilla on vielä toistaiseksi vähän. Suomalaisille puolestaan tulisi tarjota entistä enemmän sellaisia tuotteita ja palveluita, jotka eivät perustu luonnonvarojen kuluttamiseen.

7. Se ei edellytä paluuta luoliin

Keskiarvosuomalaisen materiaalikulutus on tällä hetkellä noin 40 tonnia vuodessa. Eräässä tutkimuksessa on arvioitu, että yksinelävä suomalainen voi jo nyt elää sosiaalisesti ja materiaalisesti tyydyttävää elämää 20 tonnin materiaalikulutuksella. Jyväskylässä tehdyssä kokeilussa puolestaan oli mukana perhe, jonka jäsenten materiaalikulutus laski 20 tonnista 15 tonniin ruokavaliota ja asunnon lämmitysjärjestelmää tuunaamalla. Kulutus oli jo valmiiksi alhaista johtuen siitä, ettei heillä ollut autoa, eivätkä he lentäneet lomille. Kulutusta olisi laskenut vielä lisää se, jos heidän harrastustensa edellyttämät sisähallit lämpenisivät uusiutuvalla energialla. Toisissa kokeiluperheissä syntyi jopa kymmenien tonnien säästöjä vähentämällä autoilua ja turhia asumisneliöitä.

Kahdeksan tonnin kulutustaso vuoteen 2050 mennessä on mahdollinen, eikä edellytä paluuta luolissa asumiseen. Kolmessakymmenessä vuodessa ehtii vielä tapahtua paljon kehitystä. Ei vain aurinkokennoja, robottiautoja tai muuta teknologista kehitystä, vaan muutoksia arvoissa ja toimintatavoissa. Jakaminen, yhteiskäyttö, kierrätys, kasvissyönti ja hyönteisravinto, kävellen tai pyöräillen tehdyt lomat. Kaikki nuo vievät meitä lähemmäs kahdeksan tonnin elämää.

Sanna Ahvenharju

Sanna Ahvenharju tekee väitöskirjaa Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa suomalaisten vaikuttajien tulevaisuustietoisuudesta sekä heidän käsityksistään liittyen kestävään kuluttamiseen ja sitä edistäviin ohjauskeinoihin.

Blogikirjoitus on julkaistu myös Skolar.fi -sivustolla. Kaskas Median  yhdessä tutkijoiden kanssa kehittämä Skolar on viestintäkoulu tutkijoille.

Mittavat megahankkeet edellyttävät laadukasta ennakointia

Jari Kaivo-oja

Suomen kansantalous on asteittain elpymässä pitkästä matalasuhdanteesta ja finanssikriisistä. Elpymisestä kertovat monet uutiset miljardiluokan investointisuunnitelmista. Uutiset kertovat, että Metsä Group rakentaa biotuotetehdasta, TVO ja Fennovoima rakentavat uusia ydinvoimaloita ja Kemijärvelle suunnitellaan isoa sellutehdashanketta Kiinan presidentin tukemana. Monia muitakin isoja megahankkeita on suunnitteilla. Kemissä havitellaan isoa miljardiluokan biodiesellaitosta Kaidin toimesta. Pohjois-Suomessa halutaan noin kolmen miljardin euron junarataa Jäämerelle, Vaasassa halutaan Teslan kuuden miljardin euron akkutehdasta, ”gigatehdasta” ja Salossa ollaan innostuttu edistämään kolmen miljardin hintaista Hypeloopin testirataa (Tiedetuubi.fi).

Tässä ei ole vielä kaikki. Myös pääkaupunkiseudulla ollaan innostuttu. Rovion ex-johtaja Peter Vesterbacka on lähtenyt edistämään tunnelia Helsingin ja Tallinnan välille. Tämän megahankkeen arvioitu hintalappu on noin 10 miljardia euroa.

Jos talouskasvua halutaan edistää useiden vuosien matalasuhdanteen jälkeen, se eittämättä edellyttää mittavia investointeja ja uusia kunnianhimoisia hankkeita. Kun puhutaan isoista megahankkeista, on hyvä muistaa ennakoinnin eri menetelmät ja niiden ammattimainen hyödyntäminen. Ennakointimenetelmien avulla voimme laatia mm. skenaarioanalyysejä, teknologiakehityksen tiekarttoja, laadukkaita riskienhallintasuunnitelmia ja innovatiivisia liiketoiminta- ja markkinointisuunnitelmia. Näitä ennakoinnin mahdollisuuksia kannattaa hyödyntää, kun näinkin isoja megahankkeita on suunnittelupöydällä.

Hankkeita kannattaa tarkastella avoimesti ja kriittisesti. Samalla voidaan poistaa turhia systeemisiä esteitä ja riskejä megahankkeiden osalta. Suunnittelu- ja toteutusprosessit voivat hyötyä paljon hyvistä ja ammattitaidolla toteutettavista ennakointiprosesseista. Erityisen tärkeää olisi kiinnittää huomio Public-Private -yhteistyön laatuun isoissa megahankkeissa. Mitä laadukkaammin Public-Private -hankkeiden yhteistyö on suunniteltu ja toteutettu, sitä laadukkaampia megahankkeita voimme odottaa näkevämme tulevaisuudessa.

Olin toukokuussa 2017 vierailemassa Vilnassa, Liettuassa ”Contemporary Issues in Business, Management and Education” -konferenssissa. Tässä konferenssissa kaksi huipputason vierailevaa asiantuntijaa Etelä-Afrikasta, Francois Joubert ja Leon Pretorius esittelivät laajasti viime aikaista isojen teollisten hankkeiden riskien hallintatutkimusta. Heidän keskeinen viestinsä konferenssin plenary-puheenvuorossa oli se, että isoissa teollisuusorganisaatioissa riskien hallintaan ja erityisesti riskien simulointiin kannattaa panostaa systemaattisesti ja pitkäjänteisesti. Väitöskirjan ”Risk Simulation in a Portfolio of Port and Rail Capital Projects” teemasta tehnyt Francois Joubert esitti, että jokainen iso hanke kannattaisi alusta lähtien analysoida huolellisesti ja laatia hankkeeseen liittyvä operatiivinen arvio ja siihen kytkeytyvä riskianalyysi järjestelmällisesti ja huolellisesti. Kun organisaatiossa on tehty useita isojen hankkeiden toiminta- ja riskianalyysejä, tästä seuraa vääjäämättä parempaa tietopohjaista ennakointia myös tulevien hankkeiden osalta. Samalla investointiportfolion hallinta paranee. Osaaminen riskien hallinnassa syvenee ja paranee laadullisesti. Myös riskien hallinta kehittyy asteittain organisaatiossa, kun sillä on hallussaan laajaa kokemusperäistä tietoa isojen hankkeiden riskeistä ja toteuttamisesta. Aikaisemmista epäonnistumisista voidaan myös oppia ja näin välttyä isoilta virheiltä.

Ennakointitoiminta riskianalyyseineen ja laadukas hanketoteutus ovat myös veronmaksajien etu isojen hankkeiden suunnittelun ja toteutuksen yhteydessä. Jos ennakointiprosesseja ei hoideta huolella ja ammattitaidolla, siitä koituu ei-toivottuja riskejä ja yleensä myös erittäin kalliita epäonnistumisia. Periaate ”too big to fail” on lähes aina läsnä isoissa megahankkeissa. Usein toteutuvien riskien maksumiehiksi tulevat valtio ja kunnat eli julkinen sektori. Tämä on nähty myös finanssikriisin aikana monien hankkeiden yhteydessä – useiden vuosien ajan. Siksi ennakoinnin laadusta tinkiminen on pääsääntöisesti hölmöläisten hommaa. Maksu ennakoinnin laiminlyönnistä voi olla mittava.

Jari Kaivo-oja

Tutkimusjohtaja, dosentti, HTT, YTM, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto

 

’Sustainable wellbeing’ becomes focus of attention at international sustainable development conference in Helsinki

Tadhg O’Mahony

The Helsinki Institute of Sustainability Science (HELSUS) was launched on Friday the 12th of May 2017 at Helsinki University with an event on ’Pathways to Sustainability Transformation’. The first Finnish event of the Sustainable Development Solutions Network (SDSN), the event included interesting speakers such as Jeffrey Sachs of Columbia University, Finnish President Tarja Halonen and Daniel Lang of Leuphana University. The keynotes pointed out the successful development models of the Nordics, including the appropriate balance of taxes and public services that lead to some of the most successful development outcomes globally (Sachs), and the contribution of sustainability science to society and global sustainability (Lang).

The afternoon event event on ’Towards Systemic Change’ featured a talk by Tuuli Hirvilammi of the University of Helsinki on moving away from a growth-driven model to ’sustainable wellbeing’. Complimenting this, the MAXWELL project at the FFRC wrapped up the event with a talk on ”Could sustainable wellbeing be the key to unlock transition? (O’Mahony and Jyrki Luukkanen). It recognised the huge potential of sustainable wellbeing to become the successful foundation of the low-carbon and sustainable transition, as a win-win for society and environment.

An interesting discussion followed that quizzed using ’sustainable wellbeing’ to remove the priority on consumption that has lead to so much damage to individuals, societies and the environment. It questioned whether we are already aware of the importance of the other domains of our lives outside of income and consumption? It is noted in cultural and marketing studies that the affluent, and increasingly also the elites and middle classes of the Global South, have personal identities that are increasingly defined by ’consumerism’.

It is evident from studies of consumption that material consumption continues to grow globally, pushing up environmental impacts such as greenhouse gas emissions. We may already be aware at the edge of our conciousness that our current lifestyles, and the development models that support them, are out-of-step with our own individual wellbeing, and that of society and environment. Nevertheless, it has yet to manifest in a susbstantial change towards improved wellbeing. We have not yet escaped this destructive cycle but aiming for sustainable wellbeing could be the key to transformation. It could allow us to address the maladies of our difficult times and become the seeds of a far brighter future ’living well together’ and in balance with the environment.

Dr. Tadhg O’Mahony, PhD BSc Dip
Marie Skłodowska-Curie Postdoctoral Fellow
Finland Futures Research Centre

 

Uusi tehokas työllisyyspolitiikka (Työttömän Työhakemus Viikottain = TTV)  

Jari Kaivo-oja & Ari Karppinen

Työttömät työllistämään välittömästi 5 150 henkilötyövuotta ja työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmat häviävät?

Suomalaisten hyvinvoinnin näkökulmasta työllisyyden ja työttömyyden hoito ovat onneksi erittäin keskeisiä Suomen hallituksen tavoitteita. Kuten Aisopoksen (n. 620–560 eaa.) sadussa ”Hiirien kokous” tavoite on kaikille selvä (kissalle asetettava kello kaulaan, jotta hiiret huomaavat ajoissa), mutta kukaan ei tiedä, miten sinne käytännössä päästäisiin (Svend Otto.S. 1985 Storken og reven). Asiantuntijat aiemmin sanoivat, ettei ole yhtä keinoa päästä työllisyys- ja työttömyystavoitteisiin. Nyt tämä yksi keino on vihdoin keksitty.

Toukokuun 2017 alussa hallitus antoi esitysluonnoksen työttömien aktivoimiseksi. Jotkin tahot ja asiantuntijat ovat äänekkäästi vastustaneet nimenomaan sitä aktivointikeinoa, jossa työttömiltä vaaditaan vähintään yhden työhakemuksen lähettämistä viikoittain. Tätä pidetään työttömien ”kyykyttämisenä”. Miksi vastustus tällä historiallisella yhden keinon hetkellä?

Hallituksen työllisyyspolitiikka tähtää vahvasti työn tarjonnan lisäämiseen. Kun on riittävästi tarjontaa, niin sille syntyy kysyntää. Hallituksen toiminnan periaatteella on ”ikiaikaiset” lähtökohdat taloustieteessä (Jean-Baptiste Say, 1767–1832). Tätä kutsutaan taloustieteessä Sayn laiksi. Viimeviikkoinen hallituksen esitys on tärkeä lisä työllisyystavoitteen ja Sayn lain näkökulmasta. Kuten eräs poliitikko hallituksen ehdotusta perusteli hienovaraisesti: työttömiä täytyy myös ”patistella” työn tarjonnan lisäämiseksi. Esityksellä siis luodaan edellytyksiä tarjonnan kautta lisätyöllistymiselle. Tietysti on epävarmaa, toteutuuko Sayn lain henki nyky-Suomen työmarkkinoilla.

Sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että työttömien aktivointiesitys toteutuessaan lisää välittömästi ja varmasti työn kysyntää. Suomessa työttömiä työnhakijoita oli tämän vuoden maaliskuussa 317 000 (3/2017, TEM). Jos jokainen tekee tunnollisesti hallituksen toiveiden mukaan minimissään 52 työpaikkahakemusta vuodessa, niin kokonaisuudessaan hakemuksia tehdään 16,5 miljoonaa/vuosi. Hakemukset on luonnollisesti käsiteltävä työvoimahallinnossa ja yrityksissä niihin on reagoitava – ehkäpä vielä velvoittavien määräysten vuoksi.

Jos oletetaan maltillisesti, että työaikaa menee hakemusten käsittelyyn 15 min/hakemus sekä viranomaisilla että yrityksissä – jätetään kuitenkin huomiotta esim. postin kuljettaminen, käsittelytoiminnan organisointiaika, valitusten käsittelyaika ja epäselvyyksien käsittelyaika – niin työaikaa kuluu kokonaisuudessaan hakemusten käsittelyyn yhteensä 8,25 miljoonaa työtuntia vuodessa. Tämän päälle on tietysti laskettava työttömien hakemusten tekemiseen käyttämä aika, mutta se onkin yhteiskunnallisesti kustannuksetonta. Jos vuosityöajaksi lasketaan 1 600 tuntia (Tilastokeskuksen mukaan palkansaajilla se oli 1 574 tuntia vuonna 2015), niin hallituksen aktivointiesityksen välitön työllisyysvaikutus on 5 150 henkilötyövuotta. Työttömät omilla – hallituksen aktiivisesti ohjaamilla – aktiivisilla toimillaan siis työllistävät varsin merkittävästi Suomessa. Tämä merkitsee varmasti työn kysynnän lisäystä ja työttömyyden vähenemistä työntarjonnan eli hakemusten lisääntymisen kautta.

Hallituksen esityksen vaikutukset eivät suinkaan pääty tähän. Tilastot osoittavat, että työmarkkinoiden kohtaanto ei toimi Suomessa. Kohtaanto-ongelmat ovat moninaisia, mutta käytännössä on kyse alueellisesta ja rakenteellisesta kohtaannosta. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 avoimia työpaikkoja oli keskimäärin 33 900 ja työttömiä siis reilut 300 000 henkeä (TEM). Kun hallituksen aktivointiesitys on otettu käyttöön, niin jokaista avointa työpaikka kohden tulee keskimäärin 487 kappaletta työhakemuksia aktivoituneiden työnhakijoiden tekemänä – näiden päälle on laskettava tietysti työhakemukset niiltä, jotka haluavat vaihtaa työpaikkaa, jotka tulevat koulutuksesta työmarkkinoille ja myös niiltä, jotka ovat erittäin aktiivisia työttömiä eli hakevat enempään kuin 52 työpaikkaan/vuosi. Tämä lisää yrityskohtaista työntarjontaa ja yritysten valinnan vapautta valita työntekijöitään. Merkittävä osa nykyisestä työllisyyden kasvusta syntyy kasvuhakuisissa PK- ja mikroyrityksissä ja tällainen ”valinnanvapauden” kasvu saattaa aiheuttaa omat ajankäyttöongelmansa rekrytoinnissa.

On varsin todennäköistä, että jokainen rationaalinen yritys/työllistäjä ei enää hae avoimesti työntekijöitä hakemustulvan takia. Vaikka Suomessa olisi edelleen reilut 300 000 työtöntä ja viranomaisilla ei ole lainkaan avoimia työpaikkoja, niin näkyvä julkinen työttömyyden rakenne- ja kohtaanto-ongelmat ovat poistuneet – ja ennen muuta suoraan hallituksen konkreettisen ja uudenlaisen aktivointipolitiikan seurauksena. Makrotaloutta hieman tunteva osaa päätellä, että jos ei ole rakennetyöttömyyttä, niin aktuaalisen työttömyyden aiheuttajana pitäisi olla mitä todennäköisimmin kokonaiskysynnän puute – työttömyys on tässä tapauksessa siis muuttunut suhdanneluonteiseksi.

Vastuullinen, työttömyydestä huolestunut hallitus tekee tietysti tällaisen työllisyyspolitiikan regiimin muutoksen eli perustavaa laatua olevan suunnanmuutoksen oman aktivointiesityksensä loogisena seurauksena. Tehokkain keino hoitaa työttömyyttä on ryhtyä harjoittamaan perinteistä keynesiläistä elvyttävää politiikkaa kokonaiskysynnän lisäämiseksi. Koska ei ole rakennetyöttömyyttä, niin rakennemuutospolitiikkaa jatkamalla aikaansaadaan vain lisätyöttömiä. Tätä pitäisi siis välttää, jos ajattelemme johdonmukaisesti.

Kun kohtaanto- ja rakenneongelma on poistettu, tulevaisuus näyttää erilaiselta Suomen työmarkkinoilla. Ei ole vielä huomattu korostaa, että tällaisen työllisyyspolitiikan regiimimuutoksen ainutlaatuisena liipaisinpolitiikkana (trigger policy) toimii juurikin viime viikolla annettu hallituksen esitys työttömien aktivoimisesta. Nyt on siis löytynyt viimein se kauan kaivattu yksi ja ainut keino työllisyys- ja työttömyystavoitteisiin pääsemiseksi. Tosin sanoen yksistään tämä merkitsee työttömien laittamista aktiivisiin ”hätäaputöihin” työttömyyskorvaustaan vastaan.

Työllisyyspolitiikkamuutos rakennepolitiikasta elvytykseen kääntänee Suomen työttömyysastetrendin kohden täystyöllisyyttä (vrt. Kaivo-oja 2017) ja ennen muuta hallituksen työllisyystavoite täyttynee. Tämä onkin vanha keino, mutta ennen toki hätäaputyöt tarkoittivat ojan kaivamista. Nyt se tarkoittaakin työhakemusten tekemistä. Ehkäpä tässä on digitaalisen ajan uusi ratkaisu perinteiseen ongelmaan, joskin suo-ojankaivuun tulokset olivat konkreettisia, mutta nykytietämyksen mukaan vahingollisia? Työhakemukset eivät saa pysyviä muutoksia Suomen luontoon, erityisesti jos ne tehdään sähköisesti. Hakemusvelvoitteen ”kyykyttävyyteen” voidaan puuttua motivoinnilla. Periaatteessa tämä hakuvelvollisuus voidaan toteuttaa universaalina velvollisuutena eli jokaisen suomalaisen täytyy hakea viikoittain työpaikkaa riippumatta siitä, onko töissä vai ei, ikäraja voisi olla perinteinen 15–74 -vuotta.

Miksi siis pitäisi vastustaa TTV-politiikkaa (Työttömän/Työllisen Työhakemus Viikottain -politiikka)? Työllisyystavoite saavutetaan, kun työttömät/työlliset vain osallistuvat reagointia vaativiin hakemustalkoisiin, johon talkoisiin viranomaiset ja yritykset sitoutuvat vastaamaan omilla konkreettisilla toimillaan, ja hallitus omalta osaltaan osallistuu rakennetyöttömyyden poistumisen jälkeisiin elvytystalkoisiin? Olisiko tämä nykyajan nelikantaa, jossa myös työttömät olisivat joukkovoimalla mukana työmarkkinaneuvotteluissa? Se, kannattaako luopua TTV-politiikasta – vai jatkaa rakentavaa rakenneuudistuspolitiikkaa – jää lopulta hallituksen mietittäväksi?

Ratkaisuna työhakemusten käsittelytulvaan esitämme hallitusohjelman mukaista digitalisaation hyödyntämistä. Työttömille, yrityksille ja työvoimahallinnon viranomaisille täytyy tarjota yhteinen työnhakurobotti, joka hoitaa kunkin työttömän (yhden) hakemuksen lähettämisen, työvoimahallinnon käsittelyn ja yritysten valinnan keinoälyn tekemänä.  Tällaisia järjestelmiä on maailmalla suunnitteilla ja tämä järkevöittää työnhaun käsittelyprosesseja.  Ilman sitä työllistämme vain byrokratiaa. Se on yksi älykäs keino työttömyys- ja työllisyystavoitteiden saavuttamiseksi, muttei tietystikään kuitenkaan niin varma ja välitön kuin nyt suunniteltu älytön keino: yksi fyysinen hakemus/viikko/työtön.

Digitaalisuutta korostavan hallituksen täytyy tarttua robotisaatioon työttömyyden hoitamisessa, muutoin palaudumme Aisopoksen ”Hiirien kokoukseen”. Se ei liene toivottavaa tulevaisuuden kehitystä.

Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, dosentti, HTT, YTM
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu,
Turun yliopisto

Ari Karppinen
Yliopisto-opettaja, YTM

 

Onko Suomen aika painaa hälytysnappulaa Brysselissä?

Jari Kaivo-oja:

Huomioita työttömyysasteen kehityksestä Pohjoismaissa ja Saksassa vuosina 2006–2017

 ”Jostakin syystä Suomen talouspolitiikassa on ruvettu puhumaan työllisyydestä työttömyyden sijaan. Ennen vanhaan pyrittiin esimerkiksi alle seitsemän prosentin työttömyyteen, nyt pyritäänkin 72 prosentin työllisyyteen. Näin tehdään siitä huolimatta tai siksi, että 72 prosentin työllisyys jättää tilaa jopa 28 prosentin työttömyydelle.”
Jukka Ukkola, Suomen Kuvalehti, 18/2017, s. 66.

Työllisyysaste määritellään yleensä työllisten prosenttiosuudeksi saman ikäisestä väestöstä. Koko väestön työllisyysaste lasketaan taas 15–64 -vuotiaiden työllisten prosenttiosuutena saman ikäisestä väestöstä. Työttömyysaste on työttömien prosenttiosuus saman ikäisestä työvoimasta eli työllisistä ja työttömistä. Koko väestön työttömyysaste lasketaan 15–74 -vuotiaiden työttömien prosenttiosuutena saman ikäisestä työvoimasta. On syytä olla tarkkana, kun puhutaan työttömyydestä. Jopa 28 prosentin työttömyys voidaan ymmärtää eri tavalla – eri määritelmien pohjalta.

Tässä blogiviestissä tarkastelen työttömyysasteen trendejä Pohjoismaissa ja Saksassa vuosina 2006–2017. Työttömyys on eräs haasteellisimmista talouspolitiikan alueista Euroopassa. Tämän blogiviestin tavoitteena on arvioida työllisyyspolitiikan kehitystrendejä Pohjoismaissa ja Saksassa. Käytän Saksaa tässä yhteydessä verrokkimaana muille Pohjoismaille. Saksa on usein nähty Euroopan mallimaana talouspolitiikassa. Tästä tarkasti määritellystä näkökulmasta teen arvioni tässä yhteydessä. Alleviivaan yleistä käsitystä työttömyysasteesta indikaattorina makrotaloudellisesta tehottomuudesta. Työpanosten vajaakäyttö ei kerro hyvää kansantalouden toimintakyvystä.

Kuvaan 1 olen laatinut yleiskuvan työttömyysasteen kehityksestä kuukausiaineiston pohjalta Pohjoismaissa ja Saksassa vuosina 2006–2017.

tyottomyys-jko-1

Kuva 1. Kuukausittainen työttömyys Pohjoismaissa ja Saksassa vuosina 2006–2017.

Kun arvioimme yleistä trendikehitystä Pohjoismaiden osalta kuvassa 1, voimme havaita seuraavia asioita:

  • Norja on onnistunut hoitamaan työttömyysasteensa alhaisimmaksi pohjoismaista. Työttömyysaste on ollut alle 4 prosenttia melkein koko tarkasteluajanjakson aikana. Vuosina 2015–2017 työttömyysaste on noussut hiukan yli 4 prosentin.
  • Sekä Islanti että Tanska ovat kasvattaneet työttömyysastettaan vuoden 2009 jälkeen. Tanskassa työttömyysaste on saatu pysähtymään 6 prosentin tasolle ja vuoden 2013 jälkeen se on laskenut noin 4 prosentin tasolle. Islanti on onnistunut laskemaan vuoden 2011 jälkeen työttömyysastetta alle 4 prosentin.
  • Suomessa työttömyysastetta onnistuttiin laskemaan 8 prosentin tasolta noin 6 prosentin tasolle vuosina 2006–2009, mutta tämän jälkeen työttömyysaste kohosi 9 prosentin tasolle vuonna 2010. Tämän jälkeen työttömyyttä saatiin laskettu hieman 7 prosentin tasolle vuonna 2012. Tämän myönteisen kehityspisteen jälkeen työttömyysaste lähti kohoamaan ja se saavutti ennätystason (9,8 %) vuoden 2016 alussa. Vuoden 2013 jälkeen Suomen työttömyysaste on koko tämän ajan ollut Pohjoismaiden korkein.
  • Suomen ja Ruotsin työttömyysasteen kehitys on ollut varsin yhteneväinen vuosina 2006–2013. Vuoden 2013 jälkeen Ruotsissa onnistuttiin painamaan työttömyysaste alas – noin 6,8 prosentin tasolle vuonna 2017.
  • Saksassa työttömyysaste oli vuoden 2007 alussa 9 prosentin tasolla. Tämän ennätystason jälkeen Saksassa työttömyysasteen trendi on ollut tasaisessa laskussa. Vuoden 2017 alussa se oli saatu laskemaan peräti 3,94 prosentin tasolle. Ainoa Pohjoismaa, joka on onnistunut viime vuosina paremmin työttömyyspolitiikassa, on ollut Islanti, jonka viimeisin työttömyysastehavainto oli vuoden 2017 alussa 3,3 prosenttia.

Mitä siis voimme todeta yleisten työttömyystrendien osalta Pohjoismaiden osalta? Jos Suomessa haluttaisiin ottaa työllisyyspolitiikassa mallia onnistuneimmista Pohjoismaista, mallia tulisi ottaa lähinnä Islannista ja Norjasta, jotka ovat viime vuosina onnistuneet parhaiten työllisyyspolitiikassa, jos kehitystä arvioidaan työttömyysteen pohjalta. Ruotsi ja Suomi ovat olleet yllättävän saman tyyppisiä maita työttömyyskehityksen osalta aina vuoteen 2013 asti. Tämän vuoden jälkeen Ruotsi onnistui laskemaan työttömyysastetta Suomea huomattavasti paremmin. Suomen viimeisin havainto (M2) oli 8,6 prosenttia. Se on heikon työvoimapolitiikan suoritus tässä vertailevassa työttömyysastetta koskevassa maatarkastelussa.

Kuvassa 2 olen esittänyt prosenttiyksikkökohtaisen vertailun Pohjoismaiden ja Saksan välillä. Se kertoo eri Pohjoismaiden eroista Euroopan ”mallimaahan”, Saksaan verrattuna.

tyottomyys-jko-2

Kuva 2. Pohjoismaiden ero Saksan työttömyysasteeseen verrattuna.

Tämä kuva vahvistaa edellä esitettyä arvioita siitä, että Norja ja Islanti ovat onnistuneet työllisyyspolitiikassa varsin hyvin, mutta Suomi ja Ruotsi eivät ole olleet kovin onnistuneita työttömyyspolitiikassaan, kun sitä arvioidaan työttömyysasteen pohjalta. Vuoden 2009 jälkeen prosenttiero suhteessa Saksaan on ollut negatiivinen. Viime vuosina Suomen työllisyyspolitiikka on ollut heikointa Pohjoismaissa ja ero Saksaan nähden ollut vain edelleen kasvanut. Viimeisen havaintopisteen jälkeen, M2-2017, prosenttiero oli -4,7 %. Ruotsi sen sijaan on pystynyt astetta parempaan tulokseen työttömyysasteen osalta. Viimeisen havainnon, M2-2017, prosenttiero oli -2,9 %.

Kun katsomme huolellisesti kuvaa 2, havaitsemme, että kaikkien pohjaismaiden osalta työttömyystason prosenttiero suhteessa Saksaan on ollut laskeva – paitsi kaikissa Pohjoismaissa paitsi Islannissa. Laskun prosenttierotuksessa voidaan katsoa alkaneen finanssikriisistä vuoden 2007 aikana. Kun muistamme sen, että Islanti ei ole varsinaisesti Euroopan unionin jäsenmaa, tämä havainto herättää varmasti kriittisiä kysymyksiä siitä, miten Pohjoismaat voivat jatkossa hoitaa menestyksellisesti työllisyyttään Euroopan unionin jäsenmaina, kun prosenttiero työttömyysasteissa suhteessa Saksaan on koko ajan muuttunut huonommaksi ja huonommaksi.

Ainoa Pohjoismaa, joka oikeasti on onnistunut tässä kansalaisille tärkeässä asiassa, on Islanti. Islannissa koettiin talouden romahdus vuonna 2008, mutta pieni arktinen maa on onnistunut yllättävän hyvin elvyttämään talouttaan ja saamaan työllisyysasiat kuntoon. Elokuussa 2013 Islanti veti EU-jäsenyysneuvottelijansa pois Brysselistä ja näillä näkymin se pysyy EU:n ulkopuolella. Tämä on merkityksellinen poliittinen signaali kaikille Pohjoismaille.

Sekä Suomen että Ruotsin työttömyysasteen ja Saksan työttömyysasteen ero on kuvattu tarkemmin kuvassa 3. Näemme kuvasta 3 sen, että Suomen ja Saksan työttömyysprosenttien ero on ollut negatiivinen trendi jo aika pitkään. Se on ollut samansuuntainen myös Ruotsilla, mutta kuten kuva 3 osoittaa, Ruotsi on kuitenkin jo oikaissut oman negatiivisen trendikäyränsä vuonna 2009, mutta Suomen kohdalla mitään selkeää oikaisua ei vieläkään ole tapahtunut. Olisi varmasti toivottavaa, että tämä pitkään jatkunut trendi saataisiin katkaistua.

Voimme Suomessa aiheellisesti nyt kysyä sitä, miten tämä negatiivinen trendi lopulta saadaan oikaistua tai saada se kääntymään positiiviseksi trendiksi? Mitä ratkaisuja ja proaktiivisia toimenpiteitä Suomella on käytössään? Kuinka pitkään Suomen hallitus voi odotella tämän varsin negatiivisen trendikehityksen jatkumista? Onko Suomen etujen mukaista alkaa painaa hälytysnappulaa Brysselissä? Euroopan Unionin talouspolitiikan tavoitteina on ”kasvu, työpaikat & investoinnit” eli työllisyys on yksi EU:n talouspolitiikan pilareista. Uusien työpaikkojen luominen on ehkä heikoimmin onnistuneista kolmesta politiikkalohkoista Euroopan talousalueella (ks. esim. Kaivo-oja, Haukioja & Karppinen 2017). Suomen kansallisessa intressissä olisi nostaa työllisyyspolitiikka Euroopan unionin talouspolitiikan keskiöön.

tyottomyys-jko-3

Kuva 3. Työttömyyden prosenttiasteiden ero Ruotsin ja Suomen osalta Saksan työttömyysasteeseen verrattuna, vuodet 2006–2017.

Tässä blogiviestissäni voi ehkä käydä ilmi ainakin osaksi se, mihin toimittaja Jukka Ukkola kiinnitti ansiokkaasti huomiota perjantaina 5.5.2017 Suomen Kuvalehdessä julkaistussa kolumnissaan ”Prosenttipolitiikkaa”.

Osa käytännön ennakointitoimintaa on tärkeiden trendien analyysi ja taustoittaminen. Kansantaloudessa työttömyysprosentti on eittämättä yksi tärkeistä seurattavista muuttujista.

Jari Kaivo-oja
Tutkimusjohtaja, dosentti, HTT, YTM
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto

Lähteet:

Kaivo-oja, Jari – Haukioja, Teemu & Karppinen, Ari (2017) Twenty years of “growth, jobs and investments” strategy in the European union – Macroeconomic developments after the Maastricht Treaty. Artikkelikäsikirjoitus 5.5.2017. Turun yliopisto ja Tampereen yliopisto.

Ukkola, Jukka (2017) Prosenttipolitiikkaa. Suomen Kuvalehti, 18/2017, s. 66.

World Bank (2017) Monthly unemployment rate statistics. World Bank Database, 5.5.2017.

Kuva: The Breadline by Sculptor Georg Segal, Franklin Delano Roosevelt Memorial (pixabay.com)

AJATUS HISTORIAN MUSEOSTA ROIHAHTI LIEKKEIHIN TURUSSA

Pasi Hario, Marjukka Parkkinen, Katriina Siivonen ja Satu Tuittila

Turku palaa jälleen. Euroopan kulttuuripääkaupunkivuonna 2011 heräsi jo aiemmin kytemään jäänyt ajatus historian museosta liekkeihin. Tulta on pidetty yllä siitä lähtien.

Museo on osa ympäröivää yhteisöä ja museokokemus luo yhteistä identiteettiä. Turun kaupungin museokeskuksen väki piti turkulaisten osallistumista uuden Historian museon suunnitteluun tärkeänä. Kaupunkilaiset ovat olleet mukana Historian museon ideoimisessa monilla tavoin. Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tehtäväksi annettiin osallisuusfoorumisarjan järjestäminen. Foorumeihin kutsuttiin laajakirjoinen joukko turkulaisia: museoammattilaisia, opiskelijoita, yhdistysaktiiveja, kaupunkipäättäjiä, yrittäjiä ja kulttuuritoimijoita. Ovet olivat avoinna myös muualta Suomesta foorumeihin osallistuneille.

Kuudessa tulevaisuusverstaassa 185 osallistujaa ideoi ja visioi museon sisältöjä, toimintoja ja yhteistyökumppaneita ennakkoluulottomasti ja innolla. Työskentelyn tähtäimessä oli Turun 800-vuotisjuhlavuosi 2029, jolloin mahdollisen Historian museon toiminnan ajatellaan jo vakiintuneen kaupunkiin. Haasteena ja innoittajana oli vielä paljastumaton tulevaisuus. Mitkä ovat sen maailman tarpeet ja mahdollisuudet, johon uusi Historian museo avattaisiin? Ja ennen kaikkea, mitä ja miten sellaisen maailman museossa haluttaisiin tietää, kokea nähdä ja kuulla?

Foorumien tuloksina syntyi laajasti hienoja ideoita ja puhuttelevia toiveita osallistujien unelmien museosta. Tulosten perusteella tutkimusryhmä muodosti neljä tulevaisuuskuvaa uudenlaisesta Historian museosta, joissa otettiin huomioon ajankohtaista globaalia murrosta kuvaavat megatrendit:

  1. Maailma Turussa, Turku maailmalla museo välittää moninäkökulmaisen, tiedollisen ja moniaistisen kokemuksen Turun ja maailman historiasta kansainvälisten yhteistyömuseoiden verkostonsa kanssa. Innovatiivinen virtuaaliteknologian käyttö laajentaa kokemuksen kauas museorakennuksen seinien ulkopuolelle.
  2. Museoiden aarrekartta on osallistava, museokävijöiden itse tekemiseen ja toimimiseen perustuva ja koko kaupunkiin jalkautuva museo. Varsinaista päärakennusta ei ole, ja toiminnalliset tehtäväpolut levittyvät ympäri Turkua.
  3. Tunne ihmisen historia saattaa nykyhetkessä museokävijöitä yhteen ja yhteistoimintaan viihtyisissä, toiminnallisissa tiloissaan samalla, kun se avaa näkymiä kompleksisiin ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin eri aikoina. Museo on ihmisten ja moniäänisten historioiden olohuone.
  4. Aikamatka kukoistavaan Turkuun kokoaa kansainvälisiä matkailijajoukkoja Turkuun ja lähiympäristöön nauttimaan historiallisista kiertoajeluista. Yhteistyöyritysten monipuoliset palvelut syventävät museoelämystä päärakennuksessa ja etäkohteissa.

Unelmien Historian museo elää jo ihmisten ajatuksissa. Mikäli Historian museo päätetään toteuttaa Turkuun, toimivat raportin tulokset uudenlaisen Historian museon suunnittelun tukena.

Tulevaisuuskuviin ja verstasprosessin tuloksiin voi syventyä Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tuoreessa julkaisussa Historian museo Turkuun – Osallisuusverstasprosessin tulokset (Hario, Parkkinen, Siivonen, Tuittila).

Turun kaupungin museopalvelujohtaja Olli Immonen kirjoitti Historian museon hankkeesta 24.1.2017.

 

Artikkelikuva: Flickr, Turku 2011
Verstaskuvat: Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Marjukka Parkkinen

 

Onko Suomi pian Itämeren alueen heikoin lenkki työmarkkinoiden vetovoimassa?

Jari Kaivo-oja

Avoimien työpaikkojen kehitystrendit vuosina 2014–2016 Euroopassa ja Itämeren alueella Eurostatin JVR-tilastojen neljännesvuositarkastelun pohjalta

Tässä blogiviestissä tarkastelen avoimien työpaikkojen kehitystä EU-28 -alueella ja tarkemmin Itämeren alueella. Tämä tarkastelu perustuu Eurostatin neljännesvuositilastoihin (päivitys helmikuu 2017). Tarkastelussa käytetty Job Vacancy Rate -tunnusluku (JVR) mittaa avoimien työpaikkojen suhteellista tarjonta-asetta (Job vacancies in number and % – NACE Rev. 2, B-S, quarterly data). EU28-alueella tämä avoimien työpaikkojen JVR-indikaattori on vaihdellut arvojen 0,5 (Portugali) ja 2,6 (Saksa) välillä. Tämä JVR-tunnusluku kuvastaa varsin hyvin työvoimamarkkinoiden imua suhteessa työttömiin työpaikan hakijoihin. Rajaan tarkastelun tässä kirjoituksessa tämän JVR-tunnusluvun tarkasteluun, koska se tarjoaa varsin mielenkiintoisen vertailukohdan Euroopan työmarkkinoiden kehityksen arvioinnille.

Kuvassa 1 on esitetty avoimien työpaikkojen kehitys EU-28 -alueella ja Euro-alueella. Tämä kuva 1 kertoo siitä, EU-28 -alueella avoimia työpaikkoja on suhteellisesti arvioituna ollut hiukan enemmän tarjolla kuin Euro-alueella. Sinänsä tämä on mielenkiintoinen havainto. EU-28 -alueella avoimien työpaikkojen kehitys on ollut myönteistä vuonna 2016 verrattuna vuoteen 2014. Tämän tarkastelun pohjalta voimme siis havaita pienoista talouden ja työllisyyden elpymistä Euroopan unionin alueella jo viime vuoden 2016 aikana. Muutos on ollut 0,3-yksikköä EU-28-alueella vuoden 2014 alusta. Se ei tietystikään ole vielä kovin paljon.

Kuva 1. Avoimien työpaikkojen kehitys EU-28- ja Euro-alueella, vuosineljänneshavainnot eli kvarttiilit vuosina 2014-2016. (Job Vacancy Rate, JRR).

Kuvassa 2 on esitetty avoimien työpaikkojen kehitys Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Tanskan lukuja ei ole raportoitu, koska niitä ei ole jostain syystä raportoitu Eurostatin tietokannassa. Tanskan asema Euroopan houkuttelevimman työmarkkinan Saksan kupeessa on tietysti haasteellinen. Kuva 2 kertoo siitä, että Suomi laahaa pääosin Ruotsin ja Norjan perässä avoimien työpaikkojen tarjonnan osalta. Ainostaan vuoden 2016 alussa Suomen tilanne oli hetkellisesti parempi kuin Norjassa. Norja on ollut vahvin työpaikkojen tarjoaja tässä kolmen maan pohjoismaisessa ryhmässä. Ruotsin JVR-indeksi on ajoittain ohittanut Norjan, mutta keskimäärin Norjan työmarkkinoiden veto on ollut voimakkainta JVR-tunnusluvulla arvioituna.

Kuva 2. Avoimien työpaikkojen kehitys Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, vuosineljänneshavainnot eli kvarttiilit vuosina 2014-2016. (Job Vacancy Rate, JVR).

Kuvassa 3 on esitetty avoimien työpaikkojen kehitys Virossa, Latviassa ja Liettuassa vuosina 2014–2016. Baltian maista Viro on ollut pääosin vahvin uusien työpaikkojen tarjonnassa, kun asiaa arvioidaan JVR-tunnusluvulla.

Vuonna 2014 ja vuoden 2015 kolmen ensimmäisen neljännesvuosilohkon aikana heikoin maa on ollut Latvia, mutta vuoden 2015 viimeisellä vuosilohkolla Latvian työmarkkinat piristyivät yllättäen voimakkaasti ja Latvia ohitti Liettuan työvoimamarkkinoiden vedossa. Tämä merkittävä työmarkkinoiden käänne tapahtui vuoden 2015 viimeisellä vuosineljänneksellä Latviassa.

Vuoden 2016 ensimmäisellä vuosineljänneksellä Latvia oli jopa ykkönen Baltian maista uusien työpaikkojen tarjonnassa (JVR-tunnusluvulla mitattuna) ohittaen jopa Viron, joka on perinteisesti ollut vahvin työmarkkinoiden vetovoimaisuudessa Baltiassa.

Viime vuoden lopulla tilanne työmarkkinoilla Virossa taas parani ja Viro otti perinteisen ykkösasemansa Baltian maiden työmarkkinoiden vetovoimassa. Suomessa on syytä panna merkille, että Viron JVR-tunnusluku sai arvon 2,0 vuoden 2016 kolmannella kvartaalilla, kun vastaavana ajankohtana Suomen JVR-arvo sai arvon 1,4. Tätä tulosta ei voi millään pitää hyvänä suorituksena Suomelle. Latviankin JVR-arvo on tänä samana ajankohtana 1,6 eli astetta parempi kuin Suomella.

Kuva 3. Avoimien työpaikkojen kehitys Virossa, Latviassa ja Liettuassa, vuosineljänneshavainnot eli kvarttiilit vuosina 2014-2016. (Job Vacancy Rate, JVR).

Kuvassa 4 on esitetty avoimien työpaikkojen kehitys Puolassa ja Saksassa vuosina 2014–2016. Tämä kuva kertoo hyvin siitä, miten vetovoimaiset työmarkkinat ovat Saksassa verrattuna Puolan työmarkkinoihin. Saksan ero avoimien työpaikkojen osalta on ollut noin 1,8-yksikköä parempi kuin Puolassa. Positiivista on ollut kuitenkin se, että tilanne on parantunut Puolassa tarkasteluaikavälillä 0,2-yksiköllä. Saksassa vuosi 2016 merkitsi hienoista heikkenevää kehitystä työmarkkinoilla, mutta kehitys ei ollut kovin huono tästäkään (arvo 2,3) huolimatta ollen lähellä keskiarvoa (keskiarvo 2,4 yksikköä).

Kuva 4. Avoimien työpaikkojen kehitys Puolassa ja Saksassa, vuosineljänneshavainnot eli kvarttiilit vuosina 2014-2016. (Job Vacancy Rate).

Kuvaan 5 on otettu vertailu Saksan ja Iso-Britannian työmarkkinoiden vetovoimaisuuden osalta. Tämä kuva kertoo siitä, että huolimatta Brexit-kriisistä, mitään isoa muutosta tai romahdusta työmarkkinoiden vedon osalta ei ole Iso-Britanniassa ainakaan toistaiseksi tapahtunut. Itseasiassa keskiarvoinen avoimien työpaikkojen kehitys Saksassa ja Isossa-Britanniassa on ollut lähes sama (tasoa 2,4).

Kuva 5. Avoimien työpaikkojen kehitys Saksassa ja Isossa-Britaniassa, vuosineljänneshavainnot eli kvarttiilit vuosina 2014–2016 (Job Vacancy Rate, JVR).

Saksan työmarkkinat eivät ole siis muuttuneet houkuttelevimmiksi Brexit-prosessin myötä. Silti on varmasti hyödyllistä seurata Saksan ja Iso-Britannian työmarkkinoiden kehitystä jatkossakin. Muutoksia voi ilmetä myös myöhemmin, kun Brexit-prosessi etenee ja syvenee. Toki voi tapahtua aivan päinvastaistakin kehitystä.

Kuvassa 6 on esitetty yhteenveto tässä blogiviestissä tarkastelluista Itämeren alueen maista ja EU-alueiden kehityksestä. Tämä kuva 6 kertoo meille siitä, että Suomella, Norjalla, Ruotsilla ja Saksalla on ollut viime aikoina vaikeuksia saada työmarkkinoitaan vetovoimaisiksi. Tämä tilanne on pitkittynyt finanssikriisin myötä. Erityisesti Suomen kohdalla nämä vaikeudet ovat olleet todella vaikeita.

Kuva 6. Ensimmäinen havainto v. 2014, viimeinen havainto v. 2016 ja avoimien työpaikkojen tarjonnan muutos vuosina 2014–2016 eräissä EU-maissa.

Ruotsi ja Saksa ovat samalla tasolla vaikeuksiensa suhteen. Sen sijaan kaikki Baltian maat ja Puola ovat kyenneet lisäämään työmarkkinoidensa suhteellista vetovoimaisuutta viimeisen kahden vuoden aikana. Suomi on sen sijaan junnannut aika lailla paikallaan. Harmaa palkki vasemmalla on pisin Suomen kohdalla. Tämä on mielenkiintoinen työmarkkinoiden trendejä koskeva havainto.

Suomessa on syytä kiinnittää tarkkaa huomiota työmarkkinoiden trendeihin Euroopassa ja toki myös muuallakin maailmassa. Työmarkkinoiden veto on ratkaisevan tärkeää taisteltaessa työttömyyttä ja toimentulovaikeuksia vastaan. Suomessa työmarkkinoiden vetoa olisi syytä nostaa. Jos emme saa asiaa pian korjattua, ennen pitkään parhaat työntekijämme siirtyvät maihin, joissa työmarkkinat oikeasti vetävät ja joissa kansalaisten todennäköisyys työllistyä on korkeampi kuin Suomessa.

Tässä blogiviestissä vertaileva tilastoihin pohjautuva trenditarkastelu osoitti sen, että vuoden 2016 kolmannella vuosineljänneksellä ainoastaan Puolan JVR-tunnusluku (0,8) ja Liettuan JVR-tunnusluku (1,3) olivat heikompia kuin Suomen JVC-tunnusluku (1,4). Trendit työmarkkinoilla Puolassa ja Liettuassa ovat koko ajan kehittyneet parempaan suuntaan ja ei ehkä kestä kovin pitkään, kun nämäkin maat ohittavat Suomen työmarkkinoiden vetovoimassa. Talouskasvu ja teollisuuden kehitys ovat edenneet näissä maissa ripeästi viime vuosina. Suomessa sen sijaan kasvu- ja teollisuuspolitiikkamme eivät ole osoittautuneet kovin tuloksellisiksi. Kasvu ja menestystarinoille olisi kovaa kysyntää Suomessa.

Jos yllä kuvattu epätoivottava työmarkkinoiden trendikehitys etenee näin lähivuosina, olemme piakkoin Itämeren alueen heikoin lenkki työmarkkinoiden vetovoimassa. Työllisyys ja työllistyminen vaikuttavat työntekijöiden ja perheiden elintasoon ja hyvinvointiin. Siksi kyse on varsin keskeisestä asiasta ja olisi syytä nopeasti tarttua konkreettisiin toimenpiteisiin, jotka lisäävät työmarkkinoiden vetoa ja vetovoimaisuutta Suomessa.

Suomessa aikaa työmarkkinoiden uudistamiseksi ei ole hukattavaksi yhtään enää. Tässä blogiviestissä esitetty analyysini on ”Early Warning Signal” -tyyppinen ennakointi, johon on syytä suhtautua asian edellyttämällä vakavuudella. Avoinna olevat työpaikat ja erityisesti sitä kuvaava JVR-tunnusluku on tärkeä kansantalouden kehitystä kuvaava tunnusluku. Siksi sen huolellinen analysointi on tärkeä osa ennakointitoimintaa – myös Suomessa. Suomen keskiarvoinen JVR on viime vuosien (2014–2016) osalta ollut 1,44. Jos nyt todella päättäisimme, että tulevaisuudessa Suomen JVR tulisi olla 2,0, eli lähellä Ruotsin keskimääräistä tasoa, olisimme jo oikealla skenaariopolulla.

Jari Kaivo-oja

Tutkimusjohtaja, dosentti
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu,
Turun yliopisto

Lähde

Eurostat (2017) Job Vacancy Rate. Job vacancies in number and % – NACE Rev. 2, B-S, quarterly data. Last updated 21.02.2017. Eurostat, Brussels. Verkkosivut: http://ec.europa.eu/eurostat/tgm/download.do?tab=table&plugin=1&language=en&pcode=tps00172

Finland Futures Research Centre's Blog