Avainsana-arkisto: biodiversiteetti

Teknologiat luonnon tuntemuksessa – uhka vai mahdollisuus?

Minna Santaoja

Erilaisilla teknologioilla on yhä merkittävämpi rooli luonnon ja lajien tuntemuksessa. Ilmakuvien ja satelliittidatan avulla pystytään esimerkiksi kaukokartoittamaan laajojen ja hankalasti saavutettavien alueiden kasvillisuutta tai toteamaan kasvitautien leviäminen. Myös ympäristöaktivistit hyödyntävät ilmakuvia etsiessään potentiaalisia suojelukohteita. Laserkeilauksella voidaan tutkia metsän ja puuston rakennetta ja menetelmää hyödynnetään metsänhoidon suunnittelussa, mikä vähentää kartoituskäyntien tarvetta paikan päällä.

Kaukokartoitusmenetelmät tarjoavat linnunsilmäperspektiivin luontoon; monimuotoisuutta on mahdollista tarkastella tietokoneen ääreltä poistumatta. Perinteisesti luonnon tuntemus ja etenkin hyväksi lajituntijaksi kehittyminen on edellyttänyt vuosikausien maastossa koluamista. Luontokartoittajat kehittyvät taitaviksi luonnossa aistit avoinna liikkuessaan (Nygren & Jokinen 2013), oppien tunnistamaan lajien vuorovaikutussuhteita ja ennakoimaan tietynlaisesta ympäristöstä löytyviä lajeja. Jokainen sieniharrastaja tietää, että sienen tunnistus ei tapahdu pelkästään silmämääräisesti, vaan sieniä nuuhkitaan, tunnustellaan ja jopa maistetaan. Luonnossa kokemuksellisesti syntyvä tieto on luonteeltaan hyvin erilaista kuin kaukokartoitustieto. Millä tavoin tiedon luonne muuttaa luontosuhteitamme?

Lajien aukottomaan tunnistukseen tähtää kansainvälinen Barcode of Life -hanke, jossa pyritään luomaan DNA-viivakoodikirjasto maailman lajeista. Hankkeen tavoitteena on, että tulevaisuudessa lajien tunnistaminen olisi mahdollista kenelle tahansa kannettavan ”viivakoodinlukijan” avulla. Globaalina tavoitteena on luoda avoimesti saatavilla oleva luonnon monimuotoisuuden kirjasto, Global Biodiversity Information Facility (GBIF), josta löytyviä tietoja voidaan hyödyntää muun muassa tutkimuksessa ja suojelussa. Vuonna 2015 käynnistetty Suomen Lajitietokeskus on vastaava kansallinen hanke, jossa pyritään yhdistämään tieto Suomen lajeista avoimesti saataville.

Luontoharrastuksella ja kansalaistieteellä on ollut luonnon tuntemuksessa perinteisesti keskeinen rooli (mm. Santaoja 2013). Suurin osa lajistotiedosta, esimerkkinä linnustonseurantatiedot, ovat peräisin vapaaehtoisilta luontoharrastajilta. Harrastajien tiedon suhde avoimen lajitiedon hankkeisiin ei ole ongelmaton. Suurin osa harrastajista luovuttaisi havaintoaineistonsa mielellään tutkimuksen ja suojelun edistämiseen, mutta avoimen tiedon käyttöä ei ole rajattu. Suojeluorientoituneet luontoharrastajat eivät halua, että heidän keräämäänsä aineistoa käytetään esimerkiksi maankäytön suunnittelussa sen toteamiseen, ettei jollakin alueella ole erityistä suojeltavaa ja siten oikeuttamaan ympäristöä tuhoavaa toimintaa. Harrastajat painottavat kontekstin tuntevan tulkinnan tarvetta: se, ettei datan mukaan lajia alueella esiinny, ei välttämättä kerro lajin todellisesta esiintymisestä vaan siihen kohdistuneesta vähäisestä havainnoinnista.

Tietokantahankkeita on toteutettu varsin teknologiavetoisesti, ja tutkijat ovatkin kritisoineet tietohankkeiden sosiaalisten, poliittisten ja kulttuuristen ulottuvuuksien tarkastelun unohtuneen (Ellis et al. 2007). Toisaalta teknologiat tarjoavat mahdollisuuksia luonnontuntemuksen kehittämiseen. Esimerkiksi lajintunnistuksessa auttavat mobiilisovellukset saattavat saada sellaisiakin ihmisiä kiinnostumaan lajintuntemuksesta, jotka eivät tulisi perinteisen kirjamuotoisen käyttöliittymän kanssa luontoon lähteneiksi. Älypuhelin kulkee useimmilla aina mukana. Tätä pyritään hyödyntämään muun muassa ympäristöhallinnon kansalaishavaintoja keräävissä hankkeissa. Esimerkiksi Talviseurantaan osallistumalla voi tuottaa havaintoja ilmastonmuutostutkimukseen.

Myös sosiaalinen media on tuonut uusia mahdollisuuksia luontoharrastukselle ja lajintuntemukselle. Facebookin luontoryhmät, kuten Suomen sieniseuran ryhmä, ovat valtavan suosittuja. Käyttäjät lähettävät ryhmiin sienikuviaan ja pyytävät tunnistusapua kokeneemmilta harrastajilta ja tutkijoilta. Esimerkiksi sieniharrastajien ryhmän saama suosio on muodostunut jopa ongelmalliseksi: vilkkaimpana sienikautena kuvia on lähetetty ryhmään niin paljon, että ylläpitäjät ovat joutuneet rajoittamaan viestejä ja tiukentamaan ryhmän sääntöjä. Säännöt painottavat entistä enemmän harrastuksen tieteellistä luonnetta ja ryhmän tarkoitusta lajintuntemuksen kehittämisessä. Säännöt tekevät näkyväksi harrastajien keskuudessa vallitsevan ”tosiharrastajien” ja ”maallikoiden” hierarkian, eivätkä välttämättä kannusta aloittelevia harrastajia, joiden motivaatio harrastukselle saattaa aluksi olla ruokasienten kerääminen.

Teknologiset luontotiedon hallinnan ratkaisut määrittävät sitä, minkälaista ja keiden luontotietoa pidetään oikeanlaisena ja kelvollisena. Luontoharrastus ja -tutkimus on perinteisesti ollut varsin miesvaltainen alue, mutta kiinnostavasti esimerkiksi Suomen ötökät –Facebook-ryhmässä suuri osa aktiivisista keskustelijoista on naisia. Parhaimmillaan sosiaalinen media näyttäisikin tarjoavan ajasta ja paikasta riippumattoman, ja tietynasteisen kasvottomuutensa vuoksi myös hierarkiattoman tavan luontoharrastukseen. Toki myös luontoharrastajien ryhmissä ilmenevät nettikeskustelukulttuurin ongelmat, ja esimerkiksi alustojen kehnot hakutoiminnot eivät tee niistä ihanteellisia tiedon kumuloitumiselle ja oppimiselle.

Yleiseksi puheenparreksi on muodostunut, että olemme vieraantuneet luonnosta – Soga ja Gaston (2016) ovat puhuneet jopa luontokokemuksen sukupuutosta. Muutaman vuoden takaisessa väitöstutkimuksessaan Arja Kaasinen (2009) esimerkiksi totesi kasvien tuntemuksen heikentyneen kaikilla kouluasteilla. Syitä on monia elinympäristöjen urbanisoitumisesta luonnossa liikkumisen vähenemiseen. Miksi tästä pitäisi olla huolissaan? Ympäristöpsykologian tutkimuksissa on osoitettu hyvinvointimme yhteys luonnonympäristöön (mm. Korpela ym. 2017). Luonnossa kulkiessamme paitsi stressaamme vähemmän, myös pidämme yllä kehon immuunipuolustusta ja tervettä mikrobikantaa. Biodiversiteettikato ja meneillään oleva kuudes lajien sukupuuttoaalto on ilmastonmuutoksen veroinen globaali ympäristöongelma. Sen rinnalla puhe luontokokemuksen sukupuutosta on hälyttävää. Osaammeko arvostaa ja suojella sellaista, mistä meillä ei ole omaa kokemusta? Teknologiat tarjoavat uusia mahdollisuuksia luonnon tuntemuksen lisäämiseen, mutta samalla huolena on, että tiedon teknologiavälitteisyys ja pelillisyyden korostaminen etäännyttävät entisestään.

HT, tutkijatohtori Minna Santaoja
Turku Institute of Advanced Studies (TIAS), Tulevaisuuden tutkimuskeskus (Tampere)

Minna kertoo lisää tutkimuksestaan Turun yliopiston ihmistieteiden kollegiumin luentosarjassa Turun pääkirjastolla ma 10. joulukuuta klo 18–19.30.

 

Viitteet

Kaasinen A (2009) Kasvilajien tunnistaminen, oppiminen ja opettaminen yleissivistävän koulutuksen näkökulmasta. Akateeminen väitöskirja, Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/20020/kasvilaj.pdf?sequence=1

Soga, M. & Gaston, K.J. (2016) Extinction of experience: the loss of human-nature interactions. Frontiers in ecology and the environment 14(2) 94–101.

 

Kuvituskuva: pixabay.com