Pandemia väylänä kokonaiskestävään murrokseen

Katriina Siivonen:

Ihmisten vaikutus luontoon on kasvanut viime vuosikymmeninä voimakkaasti. Se uhkaa sysätä maapallon tasapainottomaan tilaan, jonka seurauksena ihmisille mahdolliset elinolosuhteet ovat uhanalaiset. Tämä ilmenee maailmanlaajuisina kestävyysongelmina: luonnontilaisten alueiden supistumisena ja biodiversiteettikatona, ilmaston lämpenemisenä ja saasteina, jotka yhdistyvät globaaliin ja paikalliseen sosiaaliseen epätasa-arvoon. Nämä ongelmat vaikuttavat osaltaan myös pandemioiden syntyyn ja leviämiseen. Akuutin koronapandemian aiheuttaman kriisin rinnalla meillä on siten ratkaistavana myös kestävyyskriisi. Toisiinsa limittyvistä ekologisista, taloudellisista ja sosiaalisista ongelmista selviytymiseksi tarvitsemme politiikan, hallinnon, talouden, tieteen sekä ihmisten ja yhteisöjen yhteistoimia.

Muutosta kohti kokonaiskestävyyttä ei tapahdu ilman ihmisten ja yhteisöjen osuutta eli kulttuurista muutosta. Kulttuuri on tietoja, taitoja, tapoja ymmärtää maailmaa ja toimia maailmassa. Se vaikuttaa sekä arjen toimissa että taloudessa, politiikassa ja hallinnossa. Kaikkialla tarvitaan ihmisiä, jotka alkavat ajatella toisin, ymmärtää entistä vahvemmin ihmisen luonnon osana ja myös toimia sen mukaisesti. Uusinnetuilla kulttuurisilla luontosuhteilla on edellytyksiä toimia kestävyysmurroksen ajurina.

Tällaiseen kulttuuriseen muutokseen koronapandemia voi avata väyliä, koska pandemialta suojautuminen on muuttanut hetkellisesti ihmisten toimintatapoja. Tämä on tehnyt maailmanlaajuiset yhteiskunnalliset rakenteet ja ihmistoimien haitalliset vaikutukset luontoon aiempaa vahvemmin ja laajemmin näkyviksi, mikä antaa edellytyksiä ymmärtää ja muuttaa suhdettamme luontoon.

Kolme ikkunaa koronan aiheuttamiin kulttuurisiin muutoksiin

Nostan esille kolme keskeistä kulttuurista ajattelu- ja toimintatapaa, jotka koronapandemiassa eläminen on sysännyt liikkeeseen. Ne ovat: elämän, luonnon ja tiedon epävarmuus, turvallisuuden tarve sekä hitauden, hoivan ja lähituotannon tärkeys. Pandemiaa levittävät virukset ovat luonnonilmiöitä, jotka kykenevät yllättämään ihmiset ja pakottavat huomaamaan elämän epävarmuuden, kuten nyt on tapahtunut. Erityisesti kriisioloissa ihmiset kaipaavat turvaa, varmaa tietoa viruksesta ja vaikuttavia toimia. Tieteellisen tiedon luonne epävarmana ja koko ajan korjautuvana on aiheuttanut huolta, vaikka juuri se takaa uuden tiedon saatavuuden nopeasti muuttuvassa tilanteessa. Epävarmoissa pandemiaoloissa hyvinvoinnin turvaaminen on korostanut oman lähipiirin sairaanhoidon, heikommassa asemassa olevien hoivan ja lähituotannon toimivuuden merkitystä globalisoituneessa maailmassa. Samalla matkustamisen voimakas väheneminen ja elämän hidastuminen ovat osoittaneet arvonsa tuottaessaan aiemmasta poikkeavaa hyvinvointia osalle ihmisistä ja luonnosta.

Näihin ajattelu- ja toimintamuotoihin liittyvät tapamme ymmärtää luontoa ja toimia sen osana, eli kulttuurinen luontosuhteemme. Niissä on muutoksen siemen, jonka pandemian erityisolot ovat saaneet itämään ja ne voivat muodostua ajureiksi muutokseen kohti kokonaiskestävyyttä.

Pandemian ja siltä suojautumisen luoma muutostila ei vie kuitenkaan väistämättä kestävämpään maailmaan. Se voi johtaa myös lyhytnäköiseen oman turvan hakemiseen ja luonnosta ja ihmisten tasa-arvoisista elinmahdollisuuksista piittaamattomuuteen.

Kulttuuripolitiikka ja tutkimus kokonaiskestävän muutoksen tukena

Jotta ihmiset omassa elämässään voivat muokata kulttuurisia muutoksen siemeniä kestävyysmurroksen ajureiksi, tarvitaan kaikkiaan kulttuurisesti kestävää eli muutokseen osallistavaa politiikkaa. Kulttuuripolitiikalla vahvistetaan ihmisten epävarmuuden sietokykyä ja kulttuurin muutosjoustavuutta, resilienssiä. Jokainen meistä vaikuttaa arkisilla toimillaan maapallon toiselle puolelle. Siksi tarvitaan myös kansainvälistä yhteistyötä sellaisten kulttuuripoliittisten toimien luomiseksi, jotka tukevat ekologista maailmankansalaisuutta eli yhteistä huolenpitoa luonnosta ja ihmisistä kaikkialla maailmassa.

Arkisten ja poliittisten toimien tueksi tarvitaan tutkimusta siitä, miten maailmankuvalliset ja toiminnalliset kulttuuriset ilmiöt voivat entistä paremmin toimia muutoksen ajureina ja kestävän tulevaisuuden rakentajina.

Blogi perustuu ohessa pdf-tiedostona löytyvään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle kirjoittamaani lausuntoon, jossa on lisää ajatuksistani siitä, miten koronapandemia voi edesauttaa kulttuurista muutosta kohti kestävyyttä. Sama teksti on julkaistu myös Kestävyyspaneelin blogina. Tulevaisuusvaliokunta on koonnut kaikki pyytämänsä koronaviruksen vaikutuksia koskevat lausunnot kesäkuussa 2020 julkaistuksi julkaisuksi Koronapandemian hyvät ja huonot seuraukset lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.

Katriina Siivonen
FT, varajohtaja, yliopistonlehtori, dosentti
Turun yliopisto, Tulevaisuuden tutkimuskeskus

Kestävyyspaneelin varapuheenjohtaja
https://www.kestavyyspaneeli.fi/

 

Kuvituskuva: Mika Baumeister on Unsplash

Seitsemän syytä, miksi suomalaisten tulisi vähentää luonnonvarojen kulutustaan viidesosaan nykyisestä

Sanna Ahvenharju

Luonnonvarojen loppumista on ennustettu jo useampi vuosikymmen. Mitä se suomalaisten näkökulmasta tarkoittaa? Onko meillä varaa olla itsekkäitä?

1. Luonnonvara ovat rajalliset

Luonnonvaroja ovat muun muassa öljy ja kaasu, metallit ja mineraalit, puut ja kasvit, vesi, riista ja kala, maisema ja ekosysteemit. Opimme koko ajan hyödyntämään niitä tehokkaammin ja uudenlaisiin tarkoituksiin. Silti kokonaisuus on rajallinen, ellemme saa käyttöömme Maan ulkopuolelta tuotavia luonnonvaroja. Nyt esimerkiksi uusiutuvia luonnonvaroja kulutetaan vuodessa noin puolitoista kertaa sen verran kuin niitä vuoden aikana syntyy. Mikäli luonnonvarojen ylikuluttamista ei saada pysäytettyä, siitä aiheutuvat ympäristötuhot tekevät planeetastamme pikkuhiljaa elinkelvottoman.

2. Väkimäärä kasvaa

YK:n väestöennusteiden mukaan maapallolla on 9,7 miljardia ihmistä vuonna 2050. Ellei jotain mullistavaa tapahdu, meidän on syytä varautua siihen, että vuonna 2050 luonnonvaroja jakamassa on vielä 2,4 miljardia ihmistä enemmän kuin nyt.

3. Minimien lisäksi tulisi pohtia maksimeja

Ihmisoikeuksien kansainvälinen kehitys on viimeisen sadan vuoden aikana keskittynyt perusoikeuksien ja muiden minimien määrittelyyn. On aika siirtyä puhumaan siitä, kuinka paljon meillä kullakin on enintään oikeus saada jotakin. Kansainvälinen luonnonvarapaneeli on ehdottanut, että keskimääräinen luonnonvarojen kulutus per henkilö saisi olla korkeintaan 6–8 tonnia vuodessa vuonna 2050. Se vastaa noin viidesosaa suomalaisten nykyisestä kulutustasosta.

4. Se on oikeudenmukaista

YK:n mukaan tällä hetkellä rikkain miljardi maapallon väestöstä kuluttaa yli 70 prosenttia luonnonvaroista. Suomen osuus luonnonvarojen kulutuksesta on noin 0,33 prosenttia, vaikka väestömme osuus koko maapallon väestöstä on vain 0,07 prosenttia. Runsas viisi miljoonaa suomalaista kuluttaa nyt vähintään saman verran luonnonvaroja kuin 100 miljoonaa maailman köyhimmissä maissa asuvaa ihmistä. Pienenä maana meidän tulisi pyrkiä edistämään ajatusta kansainvälisesti oikeudenmukaisesta ja tasapuolisesta jaosta. Jos luonnonvarojen jakautuminen perustuu jatkossakin esimerkiksi taloudelliseen tai sotilaalliseen valtaan, tulevaisuudessa myös me voimme olla niitä, joille resursseja ei riitä.

5. Suomi on sitoutunut siihen

Suomen kestävän kehityksen toimikunta laati vuonna 2015 Kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumuksen, jonka yhtenä keskeisenä tavoitteena on luonnon kantokyvyn turvaaminen vuoteen 2050 mennessä.  Jos otamme huomioon myös muiden maapallon asukkaiden yhtäläiset oikeudet luonnonvarojen käyttöön, luonnon kantokyvyn mukainen elämäntapa ei Suomessa saisi ylittää kahdeksaa tonnia vuodessa. Ja tuossa luvussa on jo otettu huomioon kylmät elinolosuhteemme.

6. Talous kestäisi sen

Suomalaisten aiheuttaman luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen ei tarkoita kaiken kulutuksen vähentämistä ja Suomen talouden romauttamista. Se ei myöskään tarkoita, ettei teollisuutemme saisi käyttää suomalaisia luonnonvaroja. Teollisuuden vain tulisi kehittää ja tarjota luonnonvaroja tehokkaasti käyttäviä tuotteita ensisijaisesti niille maailman ihmisille, joilla on vielä toistaiseksi vähän. Suomalaisille puolestaan tulisi tarjota entistä enemmän sellaisia tuotteita ja palveluita, jotka eivät perustu luonnonvarojen kuluttamiseen.

7. Se ei edellytä paluuta luoliin

Keskiarvosuomalaisen materiaalikulutus on tällä hetkellä noin 40 tonnia vuodessa. Eräässä tutkimuksessa on arvioitu, että yksinelävä suomalainen voi jo nyt elää sosiaalisesti ja materiaalisesti tyydyttävää elämää 20 tonnin materiaalikulutuksella. Jyväskylässä tehdyssä kokeilussa puolestaan oli mukana perhe, jonka jäsenten materiaalikulutus laski 20 tonnista 15 tonniin ruokavaliota ja asunnon lämmitysjärjestelmää tuunaamalla. Kulutus oli jo valmiiksi alhaista johtuen siitä, ettei heillä ollut autoa, eivätkä he lentäneet lomille. Kulutusta olisi laskenut vielä lisää se, jos heidän harrastustensa edellyttämät sisähallit lämpenisivät uusiutuvalla energialla. Toisissa kokeiluperheissä syntyi jopa kymmenien tonnien säästöjä vähentämällä autoilua ja turhia asumisneliöitä.

Kahdeksan tonnin kulutustaso vuoteen 2050 mennessä on mahdollinen, eikä edellytä paluuta luolissa asumiseen. Kolmessakymmenessä vuodessa ehtii vielä tapahtua paljon kehitystä. Ei vain aurinkokennoja, robottiautoja tai muuta teknologista kehitystä, vaan muutoksia arvoissa ja toimintatavoissa. Jakaminen, yhteiskäyttö, kierrätys, kasvissyönti ja hyönteisravinto, kävellen tai pyöräillen tehdyt lomat. Kaikki nuo vievät meitä lähemmäs kahdeksan tonnin elämää.

Sanna Ahvenharju

Sanna Ahvenharju tekee väitöskirjaa Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa suomalaisten vaikuttajien tulevaisuustietoisuudesta sekä heidän käsityksistään liittyen kestävään kuluttamiseen ja sitä edistäviin ohjauskeinoihin.

Blogikirjoitus on julkaistu myös Skolar.fi -sivustolla. Kaskas Median  yhdessä tutkijoiden kanssa kehittämä Skolar on viestintäkoulu tutkijoille.