Minna Santaoja:
Sain kutsun puhumaan tulevaisuuden eläinsuhteista Fincopan eläinkoekoulutusiltapäivään. Tämä kirjoitus pohjautuu tilaisuudessa pitämääni puheenvuoroon. Fincopa on yhteistyöfoorumi, jossa yliopistojen, teollisuuden, eläinsuojelujärjestöjen ja valtiohallinnon edustajat keskustelevat eettisten periaatteiden edistämisestä eläinkoetoiminnassa ja erityisesti vaihtoehtomenetelmien kehittämisestä.
Minulla ei ole asiantuntijuutta puhua erityisesti eläinkokeiden tulevaisuudesta, joten pohdin eläinsuhteidemme tulevaisuutta yleisemmin, eläinkokeet lähinnä sivulauseissa mainiten. Ennen tilaisuutta tutustuin juuri ilmestyneeseen Eläinkokeet Suomessa -kirjaan (Hirsjärvi ym. 2019), joka antaa erinomaisen ja moniäänisen tilannekatsauksen eläinkoetoiminnasta. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt hyönteisiin eri näkökulmista, ja pohdinkin eläinsuhteitamme ensin hyönteisten kautta.
Ympäristöpolitiikan väitöskirjassani, jonka otsikko kuului ”Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina.” (Santaoja 2013) tarkastelin omistautuneita luontoharrastajia, muun muassa hyönteisharrastajia. Hyönteisharrastajien eläinsuhteiden tarkastelulle ei väitöskirjassa jäänyt tilaa, joten kirjoitin myöhemmin artikkelin ”Kiehtova toinen. Hyönteisharrastuksen järki ja tunteet.” (Santaoja 2015). Suhteemme toislajisiin eläimiin jäsentyvät usein enemmän tai vähemmän tiedostetun hierarkian mukaisesti. Pyramidin huipulla on ihminen, ja kaikki muut lajit ovat hänen jalkojensa juuressa. Tai tarkemmin katsoen huipulla ei olekaan ihminen lajina, vaan mies. Mikäli kuva olisi värillinen, voisimme nähdä vielä tarkemmin, että huipulla on parjattu keski-ikäinen, keskiluokkainen, valkoinen, länsimainen lihaa syövä mies. Naiset, muunsukupuoliset, rodullistetut ja muut ihmisryhmät ovat hierarkiassa alempana. Kaikkein alimpana ovat muun muassa hyönteiset.
Hyönteiset koetaan yleisesti kiusallisina, vastenmielisinä ja haitallisina. Hyönteisharrastajat eivät kuitenkaan ajattele näin, vaan omistavat ison osan vapaa-ajastaan lajien tutkimiseen. Hyönteisharrastajia motivoi hyönteisten estetiikka, niiden toisenlainen kauneus ja sen monimuotoisuus. Harrastus tarjoaa mahdollisen osallistua luontoa koskevan tiedon tuottamiseen ja sitä kautta luonnonsuojeluun. Harrastukseen kuuluu myös, ”poikien kesken”, tutkimuksellinen kilvoittelu asiantuntijuudesta. Suuri yleisö on herännyt hyönteisten keskeiseen rooliin osana luonnon monimuotoisuutta, kun olemme saaneet hiljattain lukea uutisia mittavista hyönteiskadoista. Hyönteisten mahdollinen kiusallisuus ei poista sitä seikkaa, että ihmiselämäkin maapallolla on riippuvainen monin tavoin hyönteisistä ja muusta monimuotoisuudesta. Uutiset mehiläiskadosta osuvat suoraan ihmisen elinmahdollisuuksiin: pölytyksestä riippuvaiseen ruoan tuotantoon. Jopa 90 prosenttia yleisimmistä viljelykasveista on riippuvaisia hyönteispölytyksestä. Kiinassa pölyttäjien puute on jo arkipäivää ja hedelmäpuita pölytetään ihmistyövoimalla siveltimin. Ihminen vain on pölyttäjänä tehoton ja kallis. Tutkijat kehittelevätkin pölyttäjärobotteja, jotka voisivat korvata mehiläiset.
Ihmiset pölyttämässä siveltimillä kasveja mehiläisten tuhouduttua tuntuu oivalliselta antroposeenin kuvalta. Antroposeeni, ihmisen aikakausi, on tutkijoiden ehdottama nimitys teollistumisesta alkaneelle ajanjaksolle, jonka aikana ihmisestä on tullut maapalloa muokkaava geologinen voima. Antroposeenia käytetään kuvaamaan yhteiskunnallista ja ekologista hätätilaa. Antroposeeni-käsite on saanut osakseen kritiikkiä. Jos palautetaan mieleen lajien hierarkiaa kuvaava pyramidi, sen huipulla ei seiso geneerinen ihminen; vastuu ympäristötuhosta ei jakaudu tasaisesti.
Vuoden alussa käynnistyneessä, Koneen säätiön rahoittamassa AMPASE-hankkeessa tutkimme ampiaisten ja ihmisten yhteiselon dynamiikkoja. Ampiaiset ovat hyönteiskunnan pahiksia, tai sellaisiksi ne yleisesti mielletään. Internetin meemeissä ampiaisista ei ole mitään iloa, ne vain pistävät piruuttaan. Mielikuvalla ampiaisista pahana on pitkät historialliset juuret, esimerkiksi 1800-luvun sadussa ampiainen huijaa mehiläistä ja lopulta syö tämän perheen. Kesä 2018 oli erityisen runsas ampiaiskesä ja sai monet hermostumaan ruokaa etsiviin pistiäisiin. Ilmastonmuutoksen myötä kohtaamiset tulevat yleistymään. Suomessa elää lukuisia ampiaislajeja, mutta niiden perusekologiastakin tiedetään vielä yllättävän vähän. Ampiaisillakin arvellaan olevan merkitystä pölyttäjinä, muttei tiedetä tarkasti millä kasveilla ne käyvät. Hankkeessa valjastamme avuksi kansalaisia havainnoimaan ampiaispesiä. Olemme kiinnostuneita myös siitä, minkälaisia neuvokkaita rauhanomaisen rinnakkainelon keinoja ihmiset ovat suhteessa ampiaisiin kehitelleet. Oma suosikkini ovat virkatut ampiaisten tekopesät, vaikka hyönteistutkijat ovatkin skeptisiä karkotuskeinon toimivuudesta. Tekopesät kertovat kuitenkin positiivisesta halusta sopeutua elämään ampiaisten kanssa.
Hyönteiset ovat viime vuosina nousseet julkiseen keskusteluun myös eri näkökulmasta, ekologisena ja eettisenä ruokana, yhtenä ratkaisuna ruokajärjestelmän ongelmiin. Kollegani Mari Nivan kanssa olemme seuranneet hyönteissyönnistä käytävää keskustelua mediassa ja kiinnitimme huomiota siihen, että hyönteiset eläiminä puuttuvat keskustelusta (Santaoja & Niva 2018). Hyönteisistä puhutaan massana ja raaka-aineena, puhutaan niiden kasvukaudesta kuten kasveilla. Julkisessa keskustelussa hyönteissyönti näyttäytyy trendikkäänä ja sen eettisyys ja ekologisuus otetaan annettuina, vaikka tutkimusten perusteella ekologiset väitteet tarvitsevat tuekseen vielä lisää tutkimusta. Hyönteisten vakiintumista lautasille hankaloittaa niitä kohtaan tuntemamme vastenmielisyys, vaikka hyönteisiä muualla maailmassa syödään herkkuna. Sosiaalisessa mediassa joku kysyi, onko parempi tappaa miljoona hyönteistä vai yksi hirvi. Kysyjä kannatti hirven tappamista. Vastaus riippuu siitä, ajatellaanko jokaisella eläinyksilöllä olevan samanlainen yksilöarvo lajista riippumatta, vai pidetäänkö hirven tappamista ”kehittyneempänä eläimenä” ongelmallisempana kuin hyönteisten.
Pohdin, onko hyönteisillä ja koe-eläimillä jotain yhteistä. Vastaukseni on, että on ja ei. Niin hyönteiset kuin koe-eläimetkin ovat ihmiskeskeisen eläinhierarkian paarialuokkaa. Koe-eläimistä ja hyönteisistä ei juuri käydä julkista keskustelua. Hyönteisten osalta eettinen keskustelu nähdään jopa naurettavana. Siinä missä keskustelu hyönteissyönnistä tuo kuitenkin hyönteiset näkyvillemme ja pakottaa miettimään omaa suhdetta niihin, koe-eläimet tuntuvat pysyvän piilossa. Näin toteaa myös Iiris Kasanen (2019) kotimaisen koe-eläinkirjan artikkelissaan.
Hyönteissyöntiä pohtiva artikkelimme syntyi osana Suomen akatemian rahoittamaa POPRASUS-hanketta, jossa tarkastelemme eri näkökulmista siirtymää kohti kestävämpää ruokavaliota. Hankkeessa olemme kiinnostuneita myös kasvissyönnistä ja veganismista. Nykyinen ruokajärjestelmämme on osoittautunut suurimmaksi syypääksi luonnon monimuotoisuuden hupenemiseen ja eläintuotannon päästöt vauhdittavat merkittävästi ilmastonmuutosta. Yhtenä kiinnostavana tapaustutkimuksena tarkastelemme kollegan kanssa Sipsikaljavegaanit Facebook-ryhmää. Suomessa on viime vuosina ollut käynnissä ennennäkemätön kasvisruokabuumi (Jallinoja ym. 2019) ja on kiinnostavaa pohtia, mitä se kertoo eläinsuhteemme muutoksesta. Perinteisesti veganismin taustalla on vaikuttanut eläinoikeusajattelu. Kasvisruokabuumin taustalla ovat sen lisäksi, tai jopa sen sijaan, huoli ilmastonmuutoksesta, terveys- ja hyvinvointisyyt sekä kasvisruoan trendikkyys. Sipsikaljavegaanit-ryhmä sai Animalian Pro Animalia -palkinnon vuonna 2016 rennon veganismin edistämisestä. Ryhmän kantavana ideana on ruoka- ja kehopositiivisuus. Veganismi ei näyttäydy askeettisena kieltäytymisenä vaan nautinnollisena herkutteluna, mikä innostaa sekasyöjiäkin kokeilemaan vegaaniruokia. Tästä todistavat ryhmän yli 56 000 jäsentä. Veganismista on tulossa valtavirtaa, mikä alkaa monin tavoin vaikuttaa myös siihen, miten suhtaudumme tuotantoeläimiin.
Uskon, että sosiaalisella medialla on, huonoista puolistaan huolimatta, keskeinen rooli eläinsuhteiden muutoksissa. Sosiaalinen media mahdollistaa monipuolisen tiedonjakamisen, ja sellainenkin materiaali joka ei saa tilaa valtamedioissa pääsee näkyviin. Tästä esimerkkeinä vaikkapa eläinaktivistien tuotantotiloilta kuvaamat videot. Sosiaalinen media mahdollistaa myös yhteisöjen muodostumisen ja identiteetin rakentumisen. Netissä voi toteuttaa kevytaktivismia ja allekirjoittaa vetoomuksia. Parhaimmillaan some voi vahvistaa empatiaa toislajisia kohtaan, kun näemme vaikkapa videoita leikkivistä variksista. Netin luontoryhmät ovat suosittuja, esimerkiksi Suomen ötökät Facebook-ryhmässä on noin 9000 jäsentä. Joukossa on myös paljon naisia, kun hyönteisharrastus on perinteisesti ollut miesten temmellyskenttää. Some voi parhaimmillaan tarjota mahdollisuuksia tasavertaiseen osallistumiseen. Sosiaalinen media tuo eläimet lähelle esimerkiksi Norppa Liven tai kyykameran muodossa. Mutta samalla luontokokemuksen välineellistyminen voi luoda entistä enemmän etäisyyttä meidän ja toislajisten välille.
Tulevaisuuden tutkimuksen tehtävänä on erilaisin menetelmin hahmotella toivottavia ja ei-toivottavia, todennäköisiä ja epätodennäköisiä tulevaisuuskuvia ja niihin johtavia mahdollisia polkuja, jotta osaamme tässä hetkessä tehdä viisaita päätöksiä. Tulevaisuudentutkijat puhuvat usein megatrendeistä, jotka vaikuttavat läpileikkaavasti kaikkeen toimintaan. Megatrendejä ovat esimerkiksi ilmastonmuutos ja automatisaatio. Tulevaisuuden tutkimuksessa on monia alalle tyypillisiä menetelmiä, yhtenä skenaarioiden laatiminen. Skenaariot voivat pohjata historiallisten kehityskulkujen, nykytilan ja nähtävissä olevien muutosten tarkasteluun. Aineisto voidaan kerätä asiantuntijoilta Delfoi-menetelmällä tai kohdennetusti tulevaisuusverstaissa. Tulevaisuudentutkimuksen menetelmiin kuuluu myös niin sanottu horisontin skannaus, jossa voidaan etsiä heikkoja signaaleja tai mustia joutsenia, sellaisia vasta hädin tuskin havaittavia ilmiöitä jotka voimistuessaan voisivat muuttaa maailmaa merkittävästikin. Tulevaisuudentutkimus antaa myös luvan käyttää luovuutta, ja tieteiskirjallisuus ja –elokuvat voivat toimia tutkimuksen inspiraationa.
Aprillipäivänä 1. huhtikuuta törmäsin jonkinlaiseen signaaliin eläinkuvastamme ja sen mahdollisista muutoksista. Sosiaalisessa mediassa tuli aprillipäivänä vastaan lukuisia eläinaiheisia aprillipiloja. Helsingin poliisi kertoi hankkineensa huumemuulin huumekätköjä haistamaan. Metsähallitus vitsaili ryhtyneensä kouluttamaan mustikkakoiria, jotka löytäisivät parhaat mustikka-apajat jopa lumihangen alta. Iltalehti kertoi Hietaniemen uimarannalta löydetyn harvinaisen möhkäkalan. Suomen ötökät Facebook-ryhmässä kerrottiin pusuludehavainnosta, joka imee verta huulten ympäriltä. Aprillipäivänä Linnanmäen huvipuisto ilmoitti lanseeraavansa kesän 2019 uutuutena makkarahattaran. Tamperelainen Tullintorin kauppakeskus puolestaan julistautui koirakeskukseksi, jossa jatkossa voisi asioida vain koiran kanssa. Osuuspankki kertoi somessa avanneensa Tassupankki-palvelun, jossa lemmikit voisivat itsenäisesti hoitaa raha- ja vakuutusasioitaan.
Mitä nämä aprillipilat sitten voivat kertoa eläinsuhteistamme? Huumemuulit ja mustikkakoirat ovat jatkumoa eläinten käytölle erilaisissa työtehtävissä. Eläimet pitävät seuraa yksinäisille ja haistavat kasvaimia. Vitsit möhkäkalasta ja pusuluteesta leikittelevät luonnosta vieraantumisellamme ja puutteellisella lajintuntemuksella. Jutun luettuaan saattaa hetken miettiä, onko tämä sittenkin totta. Makkarahattara viittaa edellä mainittuun kasvisruokabuumiin ja sen vastustukseen – on myös heitä, joiden on saatava makkaransa, miksei vaikka hattaran muodossa. Onhan esimerkiksi lihamuki jo keksitty. Lemmikkieläimiä kohdellaan kuin ihmisiä, ne kulkevat mukana kaikkialle, niille on samoja palveluita kuin ihmisille. On koirahotelleja ja dieettiruokia. Miksei sitten pankkipalveluitakin. Aprillipilojen voi tulkita myös viestivän eläinten jo liian pitkälle menneestä inhimillistämisestä. Mutta nauravatko pilat myös eläimen toimijuudelle – onko viestinä, että eläin ei ole vakavasti otettava?
Aprillipilat heijastelevat yleisiä yhteiskunnan muutoksia, kuten kaikkialle ulottuvaa automaatiota ja hyvinvointipuheen mukanaan tuomaa itsen jatkuvaa seurantaa ja mittarointia. Eläinten näkökulmasta automaatio voi tuoda paljon hyvää. Tietokonemallit ja algoritmit voivat korvata eläinkokeita lisääntyvässä määrin. Toisinaan todellisuus on huumoria ihmeellisempää. Aalto-yliopistossa tehdään esimerkiksi tutkimusta koirien internetistä. Eläimen ja tietokoneen vuorovaikutusta tutkimalla pyritään kehittämään ratkaisuja lemmikkien yksinäisyyden helpottamiseksi. Koira voisi halutessaan vaikkapa katsella kissavideoita DogFlixistä tai ottaa yhteyttä koirakaveriinsa interaktiivisen lelun välityksellä. En malta olla kysymättä, mikä tässä tilanteessa oikeastaan on ongelma, ja onko siihen ratkaisu todella koirien internet. Vahvistaako tämän kaltainen kehitys eläinten luokkayhteiskuntaa, jossa toisilla on ihmistäkin paremmat oltavat, kun taas toisten kärsimys pyyhitään mielestä? Vai investoisiko joku siihen, että koe-eläimetkin pääsevät katselemaan kissavideoita?
Luokittelemme eläimiä monin tavoin, esimerkiksi rakastettaviin, vihattaviin ja syötäviin (Herzog 2011). Monet eläimet sijoittuvat kontekstista riippuen useampiin kategorioihin. Hyönteiset ovat ehkä ennen kaikkea vihattavia, mutta ovat siirtymässä myös syötävien kategoriaan, ja suojelun kohteina myös rakastettaviksi. Rotta saattaa olla niin rakastettu lemmikki, vihattu tuhoeläin kuin hyödyllinen koe-eläinkin, kuten Sari Ung-Lanki (2019) kirjoittaa, harvemmin ainakaan täälläpäin maailmaa syötävä herkku. Yksi antroposeenille esitetyistä vaihtoehtoisista käsitteistä on kapitaloseeni (Vadén 2017), joka painottaa ihmisen ajan varsinaisen ongelman olevan kapitalistisessa, pääoman kasautumiseen pyrkivässä talousjärjestelmässä, joka ulkoistaa ympäristövaikutukset ja monenlaisen kärsimyksen. Kapitaloseenin käsite tuntuu kuvaavan osuvasti muun muassa lääketeollisuuden logiikkaa, jossa yhä uusiin sairaudeksi määriteltyihin asioihin pyritään, koe-eläinten kustannuksella, kehittämään lääkkeitä yhtiöiden voiton maksimoimiseksi (Uotila 2019).
Yhdysvaltalainen teknologian tutkija ja feminismin teoreetikko Donna Haraway on ehdottanut antroposeenin tilalle chthuluseenin käsitettä. Chthulu viittaa muinaisiin luonnon harmonian jumaliin, kuten Gaiaan, ja tämä aikakausi on lajienvälisten yhteyksien luomisen aikakausi. Antroposeenin pakolaiset oppivat elämään kestävästi yhdessä, mutta se edellyttää kaltaisuuksien tunnistamista. Israelilainen historian professori Yuval Noah Harari kirjoittaa maallistuneissa yhteiskunnissa ihmisen uskonnoksi nousseen humanismin, jossa elämän merkityksen muodostavat ihmisen yksilöarvo ja kokemusmaailma. Uudet humanismi-päätteiset ajatussuunnat pyrkivät päivittämään humanismia 2000-luvulle. Posthumanismi luopuu ihmisen korostamisesta ja palauttaa meidät muiden luontokappaleiden sekaan. Posthumanismi pehmentää myös järjen ylivertaisuutta ja antaa tilaa esimerkiksi empatialle. Toinen uusi humanismin muoto, jota on myös posthumanismin alle sijoitettu, on transhumanismi.
Transhumanistit ajattelevat että ihmisen kehitys on vielä kesken. Siinä missä evoluutio on jättänyt meidät vajavaisiksi, transhumanismin mukaan ihmisen kehoa ja mieltä voidaan jatkaa teknologian keinoin. Yuval Noah Hararin mukaan 2000-luvulle tultaessa ihmiskunta on voittanut sitä kautta aikain riivanneet suuret vitsaukset: sodan, nälän ja kulkutaudit. Kekseliäs ihminen tarvitsee uuden suuren projektin, ja se on Hararin mukaan kuolemattomuuden ja jumaluuden tavoittelu. Keskeisiä tässä projektissa ovat lääketiede, geenitekniikka ja tietojenkäsittelyn kehitys. Ihmisen elinikä on pidentynyt jo huimasti, ja Hararin mukaan seuraava luonteva askel on, että geenitekniikan keinoin pyrimme pysäyttämään solujen ikääntymisen, jolloin voisimme periaatteessa elää ikuisesti. Tarkoittaako ihmisen ikuisen elämän tavoittelu yhä lisää eläinkokeita? Onko ikuinen elämä riittävä syy eläinten kärsimyksen oikeuttamiseksi? Mikäli transhumanisteille ihminen ei ole sellaisenaan riittävä ja arvokas, on oletettavaa että toislajinen eläin on sitä vielä vähemmän.
Tulevaisuuden eläinsuhteista ei lopulta ole mielekästä sanoa mitään kovin yleistä. On pohdittava erikseen eri lajeja, eläinyksilöitä ja niitä tilanteita, joissa eläimiä kohtaamme. Kun kysymme suhdettamme eläimiin, kysymme samalla ihmisyyttämme. Mitä on olla ihminen, nyt ja tulevaisuudessa? Mikä on ihmisen paikka maailmassa? Mitä on hyvä elämä, ja mikä on sen suhde kuolemaan? Minkälainen sija empatialla ja moraalilla on ihmis- ja eläinkäsityksessämme? On selvää, että suhteemme toislajisiin on muututtava radikaalisti ja nopeasti, mikäli aiomme säilyttää planeetan elinkelpoisena myös itsellemme. Tulevaisuuden signaalit ovat ristiriitaisia, mutta niiden tiedostaminen antaa mahdollisuuden valintoihin. Tulevaisuus vaatii tekemistä, jossa ensimmäinen askel on sellaisten tulevaisuuksien kuvittelu, jotka eivät perustu toisen alistamiseen.
Päätän puheenvuoroni Eeva Kilven runoon kokoelmasta Animalia, vuodelta 1987, jossa hän puhuu voimakkaasti muun muassa koe-eläinten puolesta. Runo kuvaa hyvin, kuinka posthumanismin kaltaisissa ajatussuunnissa ei lopulta ole mitään kovin uutta.
Kun vain katsoo ja on hiljaa
ymmärtää vähitellen kaikkien mielen,
tajuaa mitä puut haluavat sanoa, mikä kasveja huolestuttaa,
kuulee kuinka harvinaiset marjat itkevät sukuaan.
Oppii lukemaan eläinten liikkeitä, katseita.
Miten harvoin me katsomme eläimiä silmiin.
Niiden silmissä on maailma
avarampi kuin kaikki selityksemme.
Me emme ole koskaan tehneet niille oikeutta,
yrittäneet todella oivaltaa millaista niiden elämä on.
Koko ajan ne ovat koettaneet olemuksellaan kertoa sitä meille,
pitäneet selvänä että haluamme kuulla.
Nuo kuuset eivät jätä minua rauhaan.
Ne tietävät kuolevansa ja haluavat sitä ennen jättää minulle tietonsa,
tehdä minusta perillisensä.
Hiljaa-katsominen avaa maailmojen rajat.
Kasvien kanssa, eläinten seurassa ei puhe sulje portteja.
HT, tutkijatohtori Minna Santaoja
Turku Institute of Advanced Studies (TIAS), Tulevaisuuden tutkimuskeskus (Tampere)
Lähteet
AMPASE-hanke, ”Amppari pamppari, mene pois! Ampiaisten ja ihmisten yhteiselon dynamiikat”, 2019-2021, http://www.ampase.fi.
Harari, Yuval Noah (2017). Homo deus: Huomisen lyhyt historia. (Homo Deus. A Brief History of Tomorrow, 2015) Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar 2017, 447 s.
Haraway, Donna (2015). Anthropocene, Capitalocene, Plantationocene, Chthulucene: Making Kin. Environmental Humanities 6, 159-165.
Herzog, Hal (2011). Some we love, some we hate, some we eat: Why It’s So Hard to Think Straight About Animals. P.S. Harper Collins.
Hirsjärvi, Paula, Norring, Marianna & Uotila, Laura. (toim., 2019). Eläinkokeet Suomessa. Into kustannus.
Jallinoja, P., Vinnari, M. & Niva, M. (2018). Veganism and plant-based eating: Analysis of interplay between discursive strategies and lifestyle political consumerism. In: Boström, M., Micheletti, M. and Oosterveer, P. (eds.) The Oxford handbook of political consumerism.
Kasanen, Iiris (2019). Teoksessa: Hirsjärvi, Paula, Norring, Marianna & Uotila, Laura. (toim.). Eläinkokeet Suomessa. Into kustannus.
Kilpi, Eeva (1987). Animalia. Runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.
POPRASUS-hanke, Politiikka, käytännöt ja kestävän ruokavalion muutospotentiaali, http://sustainablediets.fi/.
Santaoja, Minna (2013). Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina. Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis 1853.
Santaoja, Minna. (2015). Kiehtova toinen – hyönteisharrastuksen järki ja tunteet. Alue ja Ympäristö 44:2, 3-14.
Santaoja, Minna & Niva, Mari. (2018). Hyönteissyönnin ekologia, etiikka ja estetiikka. niin&näin 3/2018.
Ung-Lanki, Sari (2019). Yhteiskuntatieteellisiä näkökulmia eläinten asemaan yhteiskunnassa ja tieteessä. teoksessa: Hirsjärvi, Paula, Norring, Marianna & Uotila, Laura. (toim.). Eläinkokeet Suomessa. Into kustannus.
Uotila, Laura (2019). Terveys on hankala kauppatavara – nojaako lääketeollisuus liikaa eläinkokeisiin? Teoksessa: Hirsjärvi, Paula, Norring, Marianna & Uotila, Laura. (toim.). Eläinkokeet Suomessa. Into kustannus.
Vadén, Tere (2017). Antroposeenin ihminen kulkee unessa. Peruste. Yhteiskunnallinen verkkolehti.
Kuvituskuva: pixabay.com
Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen blogi 