Ilmastoahdistus ja toivo – vai sittenkin rohkea epätoivo?

Minna Santaoja:

Savonlinnassa kymmenettä kertaa järjestetyillä luontoelokuvafestivaaleilla oli tänä vuonna yhtenä teemana ilmastoahdistus. Sain kutsun keskustelemaan aiheesta yhdessä ohjaaja Carmen Baltzarin, Greenpeace Suomen ilmasto- ja energiavastaava Kaisa Kososen sekä ilmastoaktivisti Aino Faleniuksen kanssa. Keskustelua johdatteli Outi Silfverberg Ympäristötiedon foorumilta.

Ilmastoahdistuksesta on keskusteltu Suomessa monilla tahoilla parin vuoden ajan. Keskustelun käynnistymiseen on vaikuttanut keskeisesti tutkija Panu Pihkalan 2017 ilmestynyt teos ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo”. Pihkalan mukaan ilmastonmuutoksen kaltaisen eksistentiaalisen kriisin herättämistä tunteista keskustellaan liian vähän. Ympäristöahdistus on tunteena ja terminä vielä jokseenkin hahmoton ja pitää sisällään monenlaisia kokemuksia. Pihkala onkin tehnyt pioneerityötä luodessaan käsitteistöä ympäristötunteille. Syksyllä 2019 häneltä ilmestyy toinen kirja otsikolla ”Mieli maassa? Ympäristötunteet”, jossa pohditaan muun muassa ympäristösurua ja ympäristöraivoa.

Muutama viikko sitten ahdistusta lisäsivät Brasilian Amazonin sademetsän ennennäkemättömän laajat metsäpalot, jotka tuntuivat tekevän kaikki muut ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tehtävät toimet merkityksettömiksi. Palojen mittakaava tuntui hetkeksi ravistelevan monet ihmiset toimintaan. Toiminta onkin monella taholla todettu ympäristöahdistuksen parhaaksi lääkkeeksi. Sosiaalisen median keskusteluissa toiminnan mahdollisuuksia löytyy monia. Kuluttajana voimme boikotoida brasilialaisia tuotteita ja tuotteita, joiden tuotannossa on käytetty Brasiliasta peräisin olevaa soijarehua. Ympäristöjärjestöt kokoavat nimiä vetoomuksiin, ottavat vastaan lahjoituksia ympäristösuojelutyön tekemiseksi ja kannustavat ottamaan yhteyttä ministereihin ja europarlamentaarikkoihin. Poliitikot julistavat tilanteen kestämättömyyttä ja lupaavat ottaa asian esille kansainvälisissä huippukokouksissa. Helsingin Brasilian suurlähetystön edessä osoitetaan mieltä. Ilmastonmuutoksen hillitseminen ei ole yksin kuluttaja-kansalaisen vastuulla, mutta kaikkia tahoja tarvitaan – myös yksittäisten ihmisten toimia. Mutta entä jos toimet eivät tunnu riittävän? Amazon oli hetken otsikoissa ja katosi sitten, mutta ongelma ei ole kadonnut.

Savonlinnassa keskustelun pohjaksi nähtiin Carmen Baltzarin ohjaama elokuva Maailman onnellisin maa. Elokuvassa kolme milleniaalia istuu ilmastoterapeutin vastaanotolla ja pohtii globaaleja ongelmia, jotka kietoutuvat monin tavoin oman elämän valintoihin. Miten esimerkiksi lasten hankintaa voi perustella tässä maailman tilassa? Greenpeacen Kaisa Kosonen on pohtinut kysymystä kolme vuotta sitten ilmestyneessä Vihreän Langan haastattelussa. Kosonen näki ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa sellaisia toivonpilkahduksia, jotka loivat luottamusta tulevaisuuteen. Lapsen saaminen kasvattaa perheen ympäristökuormaa, mutta olen ajatellut että ilmastonmuutoksen vastainen kamppailu on merkityksetöntä, ellemme usko hyvän elämän mahdollisuuteen myös lapsillemme. Savonlinnan keskustelussa Kaisa Kosonen sanoi lasten tuovan elämään valtavasti iloa.

Ilmastoahdistus näyttää olevan nuorille sukupolvikokemus, joka luo ilmastoterapeutin kaltaisia uusia ammattikuntia. Kirjoitin Yliopistopedagogiikka-lehdessä siitä, kuinka korkeakouluissa ohjausta tekevillä tulisi olla valmiuksia ympäristökysymysten käsittelyyn opiskelijoiden kanssa. Nuori ilmastoaktivisti Aino Falenius kuvasi kyynelsilmin kokemustaan ympäristöliikkeessä: kuinka toivoa ensin näytti olevan, mutta ehkä ei sitten ollutkaan. Hän oli kietonut harteilleen supersankarin tapaan mielenosoituksissa käyttämänsä banderollin, jonka teksti sanoi: ”If you don’t act like adults, we will.”

Ilmastonmuutoksesta ja ympäristöahdistuksesta puhuttaessa esiin nousee poikkeuksetta kysymys toivosta – onko meillä enää toivoa? Ahdistuksen tavoin toivokin on epämääräinen käsite ja kaipaa tarkennusta. Mikäli toivolla ajatellaan jonkinlaista perusteetonta toiveikkuutta siitä että kaikki voisi jatkua ennallaan ja ihmiskunnan suuri kertomus rakentua edelleen talouskasvun ja yhä kiihtyvän kulutuksen varaan, toivoa ei ole. Panu Pihkala on muotoillut toivon tarkoittavan elämän merkityksellisyyttä. Merkityksellisyyskin elämän tavoitteena tuntuu jotenkin juhlalliselta ja korkealentoiselta. Olen itse ajatellut toivon tarkoittavan jonkinlaisen ihmisarvoisen elämän mahdollisuutta myös tulevaisuudessa; että pahimmat dystopiat eivät toteutuisi.

Kirjoitin keväällä blogissa tulevaisuuden tutkimuksesta ”toivon tieteenä”. Luettuani dramaturgi Ilja Lehtisen kesällä ilmestyneen kirjoituksen Toivottomuuden puolesta jäin pohtimaan tulevaisuuden tutkimuksen eetosta. Lehtinen käy kirjoituksessaan läpi muun muassa toivon ja tulevaisuuden käsitteiden historiaa ja etymologiaa päätyen siihen, että pakonomainen toivosta kiinni pitämisemme on yhdenlainen kristillisen pelastususkon ilmentymä. Lehtinen kirjoittaa toivosta luopumisesta mahdollisuutena uuteen alkuun. Toivottomuus ei merkitse nihilismiä ja toimettomuutta. Lehtinen tekee monia oivaltavia huomioita suhteestamme tulevaisuuteen ja suosittelen kirjoitusta kaikille tulevaisuuden tutkimuksen perusteiden kriittisestä pohdinnasta kiinnostuneille. Lukemiseen kannattaa varata aikaa, sillä Lehtisen teksti ei ole nopeasti nielaistava. Teksti herättää kysymyksen siitä, osallistuuko tulevaisuuden tutkimus perusteettoman tulevaisuususkon ylläpitämiseen vieden huomiota elettävältä elämältä tässä ja nyt, sijoittaen toivon paremmasta aina johonkin muualle, ulottumattomiin.

Toivo kaipaa joka tapauksessa tarkempaa erittelyä. Joidenkin asioiden suhteen toivoa on, toisten suhteen ei. Toivoa ei Kaisa Kososen mukaan esimerkiksi ole enää korallien pelastamisesta, vaikka monenlaiset teknologiset kehityskulut esimerkiksi luovat toivoa siirtymästä uusiutuvaan energiaan. Toivon erittely auttaa konkretisoimaan elämää ilmastonmuutoksen kanssa. Fossiiliseen energiaan perustuvan talousjärjestelmän väistämättä romahtaessa ennen pitkää, enemmän tai vähemmän hallitusti, on toivoa pienissä mittakaavoissa, uudessa paikallisuudessa. Ympäristökriisissä on paljolti kyse mielikuvituksen ja kulttuurin kriisistä. Jotta on motivaatiota toimia ponnekkaasti tulevaisuuden puolesta, on kyettävä näkemään jonkinlainen positiivinen tulevaisuus. Ja se ei ole kaikille sama. Introverttinä minua esimerkiksi ahdistaa se että elämä ilmastonmuutoksen värittämässä todellisuudessa näyttää välttämättä yhteisölliseltä. En ole varma ahdistaako ajatus yhteisöllisyydestä sinänsä, vaan se että se tuntuu olevan niin kaukana pispalalaisen rivitaloyhtiömme nykyarjesta, jossa yhteinen päätöksenteko uudesta lipputangon nupistakin tuntuu vaativalta.

Samanaikaisesti Savonlinnan luontoelokuvafestivaalin kanssa ilmestyi suomeksi ilmastoaktivisti Greta Thunbergin perheen kirja ”Sydämen asioita – perhe ja planeetta kriisissä”. Hankin kirjan käsiini Savonlinnan kirjakaupasta ja luin sitä viikonlopun kaikkina vapaahetkinä. Kirja vaikutti minuun syvästi ja tulen sen vuoksi muistamaan Savonlinnan festivaalin erityisen merkityksellisenä. Oli huikeaa lukea, minkälaisten vaikeuksien kautta Greta on noussut globaalin ilmastoliikkeen keulakuvaksi. Kirja punoo oivaltavalla tavalla länsimaissa yleistyneen henkisen pahoinvoinnin, mielenterveysongelmat ja ympäristöahdistuksen yhteen globaalin ympäristökriisin kanssa. Gretan perheen kokemukset osoittavat, ettei mikään ole sen tervehdyttävämpää kuin toimiminen merkityksellisten asioiden puolesta, ja se että ympärillä on ihmisiä jotka tämän ymmärtävät. Greta ei puhu toivosta; sen sijaan hän on peräänkuuluttanut paniikkia ilmastonmuutostoimien kiireellisyyden ymmärtämiseksi. Sen sijaan että riipumme ahdistuneessa toivossa, on hedelmällisempää heittäytyä Ilja Lehtisenkin kaipaamalla tavalla rohkeaan epätoivoon, joka saattaa kirkastaa elämän merkityksen, kauneuden ja haurauden.

Kirjoitus tuntuu kaipaavan vielä loppukohotusta. Otan sellaisena esiin Yle Areenan Ilmastouutiset. Ohjelmassa toimittaja pyrkii kutistamaan vuosipäästönsä kestävälle kahden tonnin tasolle ja pohtii mustan huumorin sävyttämänä minkälaisia esteitä tämän saavuttamisessa on. Katsoin ohjelman jaksot potiessani akuuttia ahdistusta lentämisestä, ja mieleeni jäivät erityisesti ohjelman matkustamiseen liittyvät oivallukset. Eräässä ohjelman jaksossa toimittaja päättää matkustaa mahdollisimman kauas lähtemisen sijaan mahdollisimman lähelle – oman itsensä sisään. Hän istuu viikon yksin pahvilaatikossa hiljaa meditoiden ja summaa kokemustaan kertoen saavuttaneensa sen mitä viikon lomamatkalta parhaimmillaan on odotettavissa: eksoottisia elämyksiä, rauhaa ja oivalluksia omasta arjesta. Sen sijaan että ahdistumme lentämisen vähentämisestä, voi ilmastonmuutos tehdä matkustamisesta uudelleen eeppistä. Maata pitkin maailman ääriin matkustaminen vaatii valmistautumista ja suunnittelua ihan eri tavalla kuin ”pikaruokamatkustaminen” lentäen.

Ilmastonmuutoksen on annettava tuntua. Se voi tuntua ahdistuksena, raivona, pohjattomana suruna, neuvottomuutena, vahingonilona, toiveikkuutena. Se voi ilmetä itkuna ja nauruna, vetäytymisenä ja tarmokkuutena. Etäännyttäminen ei toimi.

HT, tutkijatohtori Minna Santaoja
Turku Institute of Advanced Studies (TIAS), Tulevaisuuden tutkimuskeskus (Tampere)

 

Kuvituskuva: pixabay.com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s