Globaalitalouden kaupungistumiskehitys ja Suomen kaupungistumisprosessi tuoreiden trendianalyysien valossa

Jari Kaivo-oja

Tässä blogiviestissä tarkastelen Suomen kaupungistumista vuosina 1961–2016 ja vertailen sitä globaalin talouden kaikkien maiden yleiseen globaaliin kaupungistumiseen ja trendeihin. Vertailussa on mukana 221 valtiota, jotka ovat Maailmanpankin tietokannassa. Kaupungistumisen kehitysvaihe on tärkeä asia, kun arvioidaan eri yhteiskuntien kehitystä. Suomen kaupungistuminen alkoi 1200-luvulla Turussa ja siitä lähtien kaupungistumista on voitu tutkia ja analysoida Suomessa. Suomessa kaupunkien lukumäärä ja koko kasvoivat hitaasti. Kaupungistuminen sai uutta vauhtia 1800-luvun lopulla ja 1900-luku olisi merkittävää tasaisen edistyksen aikaa kaupungistumiselle Suomessa. Kuitenkin vielä vuonna 1950 enemmistö suomalaisista asui maalla. Vuoteen 1970 mennessä enemmistö suomalaisistakin asuikin jo kaupungeissa.

Suomessa on keskusteltu kaupungistumisesta aika ajoin aktiivisesti – erityisesti nyt, kun isompien kaupunkien johtajat ovat ryhtyneet arvioimaan aluerakenneuudistusta. Monet tärkeät politiikan uudistamishankkeet, kuten suunnitellut aluehallinnon uudistus ja sote-uudistus liittyvät kaupungistumistrendin tulkintoihin ja ymmärrykseen kaupungistumisen merkityksestä kansakunnan tulevaisuudelle ja elinvoimalle. Siksi tässä blogiviestissä haluan tuoda kaupunkikehitystä koskevan trendianalyysin kautta oman näkemykseni aluekehittämiseen ja kaupunkipolitiikan yleiskeskusteluun. On tärkeää ymmärtää yleistä globaalia kaupungistumiskehitystä Suomen oman kaupungistumiskehityksen yhteydessä, koska Suomi on tiiviisti mukana globaalissa arvoverkostossa.

Miltä siis Suomen kaupungistumiskehitys näyttää suhteessa globaaliin kehitykseen? Kuvassa 1 on esitetty visualisointi maailmantalouden urbanisoitumiskehityksestä ja Suomen urbanisoitumiskehityksestä tilastolukujen (%) pohjalta. Tässä blogiviestissä kaupungistumista arvioidaan Maailmanpankin mittaamalla kaupungistumisasteella, eli kaupunkiväestön prosenttiosuudella kokonaisväestöstä.

Kuva 1. Urbanisoituminen maailmassa ja Suomen urbanisoituminen vuosina 1960–2016 (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017).

Kuvasta 1 näemme, että Suomi on ylittänyt selkeästi 80 % tason kaupungistumisessa. Suomen tarkka kaupungistumistaso oli 84,36 % vuonna 2016. Muu maailma on noussut urbanisoitumiskehityksessä lähelle 55 % kaupungistumisen tasoa (54,3 %) eli ne ovat jotakuinkin samassa vaiheessa, kun Suomi oli 1970-luvulla. Näemme kuvasta myös sen, että Suomi on keskimääräistä kaupungistuneempi maa, kuin maailman keskiarvo lasketaan Maailmanpankin tilastokannan 221 maan tilastojen pohjalta. Tosin kolmen maan osalta tarkkoja tietoja ei ole tarjolla (Eritrea, St. Martin ja Kosovo).

Miltä ero Suomen ja globaalin talouden yleisen urbanisoitumiskehityksen välillä näyttää? Usein on varsin mielenkiintoista vertailla trendikehitystä suhteessa muihin trendikehityksen perusindikaattoreihin.

Kuvassa 2 on tehty vertaileva trendianalyysi Suomen kaupunkikehityksen trendin ja koko muun maailman trendin osalta vuosina 1960–2016.

Kuva 2. Ero Suomen ja maailman keskiarvoisen urbanisoitumisen välillä vuosina 1960–2016 (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelma).

Kuva 2 – ja erityisesti kuva 3 – paljastavat astetta tarkemmin erittäin mielenkiintoisen piirteen Suomen ja maailman kaupungistumiskehityksen välillä. Havaitsemme kehityksessä historiallisen taitepisteen vuoden 1991 kohdalla. Trendi on vuonna 1991 selvästi taittunut. Tällaisten selkeiden historiallisten trendien taitepisteiden tunnistaminen on eräs trenditutkimuksen tärkeä osa-alue. Kuvassa 3 on visualisoitu taitepiste vuoden 1991 osalta tarkemmin. Kun ennakoidaan tulevaa kehitystä, on hyvä olla tietoinen trendien taitepisteistä ja niihin liittyvistä historiallisista muutoksista.

Kuva 3. Trendikehityksen taitekohta vuonna 1995 maailman kaupunkikehityksen ja Suomen kaupunkikehityksen osalta (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelma).

Tämän vuoden 1991 jälkeen ero on ollut pienenevä, kuten Kuva 4 selvästi meille osoittaa. Taustalla on luonnollisesti globalisaatiokehitys, joka etenee kaupungistumiskehityksen kanssa ”rinta rinnan”. Eräs ilmeinen johtopäätös tästä analyysistä on, että muut maailman kaupungit ovat nousemassa kilpailemaan voimakkaammin Suomen kaupunkien kanssa. Tämä on eräs globalisaation keskeinen piirre.

Kuva 4. Globaali kaupungistumiskehitys ja Suomen kaupungistumiskehitys, kaupungistumiskehityksen eron kapeneminen vuosien 1995–2016 aikana (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelma).

Tendenssi maailman ja Suomen kaupunkikehityksessä (ks. kuvat 3 ja 4) on siis se, että keskimäärin muu maailma kaupungistuu nopeammin joka vuosi verrattuna Suomen kaupungistumiskehitykseen. Suomen kaupunkikehityksen yleistendenssi on se, että se ei etene enää samalla vauhdilla kuin se vielä 1970-luvulla ja 1980-luvulla eteni, kun Suomi kypsyi maatalousyhteiskunnasta kaupungistuneeksi teollisuusyhteiskunnaksi.

Lopuksi voimme tarkastella trendikehitystä vuosihavaintojen erojen pohjalta. Tämäkin trendien analyysiin liittyvä perustarkastelu voi olla varsin hyödyllinen, kun tehdään tilastopohjaista trendianalyysiä. Mitä siis kuvasta 5 selviää meille?

Kuva 5. Erot vuosihavainnoissa, Suomi vs. globaali kaupungistuminen, Globaali kaupungistuminen ja Suomen kaupungistuminen, vuodet 1960–2016 (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelmat).

Kuva 5 paljastaa useita mielenkiintoisia asioita Suomen kaupunkikehityksestä. Harmaa Suomen kaupungistumisen trendikehitystä kuvaava vuosieroja kuvaava viiva kertoo sen, että Suomessa urbanisoitumiskehitys oli suhteellisen vahvaa aina vuoteen 1990 asti, kunnes kaupungistumisen muutosvauhti laski varsin dramaattisesti tämän vuoden jälkeen. Tässä vaiheessa ennen dramaattista muutosta vuosiero oli tasolla 0,7–0,8, mutta sen jälkeen vuosiero laski nopeasti tasolle 0,2–0,3 ja sitten vuoden 2002 jälkeen se laski vielä alle 0,2 tason. Emme Suomessa ole ehkä tarpeeksi kiinnittäneet huomiota tähän varsin merkittävään trendimuutokseen, joka liittyy yleiseen globaaliin kaupunkikehitykseen. On tärkeää peilailla Suomen kehitystä suhteessa globaaleihin trendeihin.

Voimme spekuloida tämän kaupungistumiskehityksen taitekohdan liittyneen 1990-luvun alun lamaan – joka olisi varsin ilmeinen selitys. Ehkäpä aika moni silloisen kasinokapitalismin nurjan puolen kokenut palasi takaisin ”maaseudun rauhaan” tai pienempiin kuntayhteisöihin, kun työttömyys nousi ennätyslukuihin 1990-luvun lamavuosina? Vuoden 1996 jälkeen myös ero Suomen ja muun maailman urbanisoitumisasteen eron osalta muuttui peräti negatiiviseksi arvoltaan. Tämä uusi Suomen kaupungistumiskehityksen globalisaatiokehitykseen liittyvä muutosvaihe on visualisoitu kuvassa 6.

Kuva 6. Kaupunkikehityksen trendien välinen muutos Suomi vs. muu maailma, vuodet 1992–2016 (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelma).

Tämä tilastollinen trendianalyysi tarjoaa oman mielenkiintoisen taustanäkökulman viime aikoina käytyyn aluepoliittiseen keskusteluun. Globalisaatiokehityksen myötä urbanisaatio etenee omalla painollaan. Suomi on suhteellisesti arvioituna jo varsin kaupungistunut maa, mutta ei aivan kärjessä maailman kaupungistumiskehityksessä. Esimerkiksi Belgian tason (97.9 %, sija 12 maailmassa) saavuttaminen Suomen kaupungistumiskehityksessä lienee täysin mahdotonta. Tulemme tulevaisuudessakin olemaan pitkien etäisyyksien maa, jos haluamme pitää maan asuttuna.

Maailmanpankin maavertailussa vuonna 2016 Suomi sijoittui sijalle 43 kaupunkikehityksen osalta (84,3 %). Tässä vertailussa perinteinen verrokkimaa Ruotsi sijoittui sijalle 39 (85,96 %), Tanska sijalle 33 (87,85 %), Islanti sijalle 17 (94,23 %) ja Belgia sijalle 12 (97,9 %). Belgialla on siis EU-alueen kärkisijoitus kaupungistumiskehityksen osalta, jos Monacoa ei lasketa EU-valtioksi. Monacon kaupungistumisaste on 100 %. Norja oli sijalla 51 (80,73 %) ja Yhdysvallatkin vasta sijalla 50 (81,79 %) eli Yhdysvallat sijoittui Suomen jälkeen tässä vuoden 2016 tilastollisessa vertailussa. OECD-maiden keskiarvo oli tässä vuoden 2016 vertailussa 80,5 % kaupunkikehityksen osalta, kun Suomen luku oli 84,3 %. Suomi on siis kaupungistuneempi maa kuin OECD-maat ovat keskimäärin.

Yllättävän monissa Euroopan ulkopuolisissa maissa kaupungistuminen on edennyt jo varsin pitkälle. Esimerkiksi maat kuten Qatar ja Kuwait rakentavat talouskehityksensä voimakkaasti kaupungistumisen varaan. Tämä on syytä panna merkille omana kaupungistumisilmiönään. Talouskehityksen ja kaupungistumiskehityksen yhteyksien tieteelliseen arviointiin on Suomessa syytä kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota.

Kuvassa 7 on vielä esitetty oma vertailuanalyysi Suomen, Pohjoismaiden, Yhdysvaltojen ja maailman kaupungistumisen yleiskehityksen osalta (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelmat). Tämä vertaileva benchmarking-analyysi kertoo sen, että Suomi ei ole ainakaan mitenkään dramaattisesti jäljessä kaupungistumisessa muiden Pohjoismaiden osalta. Suomi on myös hiukan edellä esimerkiksi Yhdysvaltoja ja Norjaa kaupungistumiskehityksessä, kun sitä arvioidaan Maailmanpankin tietokannan datan pohjalta. Se kertoo myös siitä – ehkä hieman yllättäen – että Islanti on Pohjoismaiden kaupungistunein maa, kun sitä mitataan kaupungeissa asuvan väestön määrällä suhteessa koko väestöön. Pohjoismaista Islanti on jopa ainoana Pohjoismaana verrattavissa Qatarin ja Kuwaitin kaupunkikehitysstrategiaan. Tulokset tästä Islannin kaupunkikeskeisestä politiikasta eivät ole olleet kovin huonoja, joten tähän ”Islanti-ilmiöön” on syytä kiinnittää enemmän huomiota. Islannin talous kasvoi viime vuonna 7,2 prosenttia, ja kasvuprosentti oli yksi maailman korkeimmista. Erittäin korkea kaupungistumisaste on tuskin hillinnyt tätä kehitystä.

Kuva 7. Trendbenchmark-analyysi: Suomi, Pohjoismaat, Yhdysvallat ja maailman yleiskehitys kaupungistumiskehityksessä, vuodet 1960–2016 (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelmat).

Tämä blogiviesti tarjoaa lukijoille erään ajankohtaisen, tilastollisten trendianalyysien pohjalta syntyvän näkökulman Suomen kaupungistumiskehitykseen. Suomessa ei voida juurikaan tehdä mitään sille, että muu maailma kaupungistuu nopeammin kuin Suomi. Tämä kehitys vaikuttaa varmasti kilpailun lisääntymiseen maailmantaloudessa ja myös eri kaupunkienkin välillä. Kun uusia työpaikkoja syntyy kaupunkeihin, se vetää ihmisiä kaupunkeihin korkeamman hyvinvoinnin piiriin. Tämä on varsin universaali trendi maailmassa.

Suomen kehitys on saavuttamassa sellaisen kaupungistumisen tason, jossa isoja prosentuaalisia vuosimuutoksia ei tapahdu voimakkaan kaupungistumisen suuntaan. Suomen tapauksessa on toki vielä paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia edistää kaupunkikehitystä – kuten Itämeren alueen kaupunkien välinen yhteistyö, liikenne- ja väyläratkaisut sekä väestö- ja koulutuspolitiikka. Myös ns. älykkyyttä korostava Smart City ja Smart Specialisation -aluekehitys tarjoavat uusia innovatiivisia keinoja kehittää kaupunkeja kilpailukykyisemmiksi ja elinvoimaisemmiksi Suomessa.

Yleensä on hyödyllistä vertailla Suomen ja Ruotsin kehitystä kaupungistumisen osalta. Kuva 8 tarjoaa erään trendikehityksen analyysin näkökulman kaupunkikehitykseen Suomessa. Voimme pohdiskella sitä, voisiko Suomi ohittaa Ruotsin tulevaisuudessa kaupungistumiskehityksessä? Historiallinen tausta-analyysi kertoo siitä, että Suomi on kuronut umpeen voimakkaasti eroa Ruotsiin kaupungistumiskehityksessä ja tällä hetkellä kovin merkittävää eroa ei enää ole nähtävissä.

Kuva 8. Kaupungistuminen Suomessa ja Ruotsissa vuosina 1960–2016. (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelmat).

Kuvassa 9 on esitetty visualisointi erosta kaupungistumiskehyksessä (prosenttitasojen välillä) Ruotsin ja Suomen välillä vuosina 1961–2016. Näemme alla olevasta Kuvasta 9 selvästi sen, että ero kaventunut huomattavasti etenkin 1970-luvun jälkeen. Eron kaventuminen oli erityisen voimakasta vuosina 1971–1992. Vuonna 2016 ero Ruotsin ja Suomen välillä oli enää 1,6 prosenttiyksikköä.

Kuva 9. Ero kaupungistumiskehyksessä Ruotsin ja Suomen välillä vuosina 1961–2016 (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelmat).

Voimme tietysti leikitellä hieman ajatuksella siitä, että yllä olevan Kuvan 9 kuvaama ero kaupungistumisessa saadaan kurottua täysin umpeen tulevaisuudessa. Jos oletamme tulevan trendikäyrän noudattelevan eksponentiaalista trendikäyräkehitystä, päädymme seuraavaan ennakoivaan trendikäyräskenaarioon ennen vuotta 2026.

Kuva 10. Eksponentiaalinen trendikehityksen ennakoiva skenaarioura Ruotsin ja Suomen kaupungistumiskehityksen eron kehityksen osalta (Maailmanpankin tilastotietokanta, 2017, kirjoittajan laskelmat).

Tämä trendikehityksen olettamus on kohtuullisen realistinen, jos aikaisempi pitkän aikavälin historiallinen kehitys otetaan huomioon – kuten yllä Kuvassa 10 on tehty. Ehkäpä kymmenen vuoden sisällä voisimme olla jotakuinkin samalla kaupungistumiskehityksen tasolla kuin Ruotsissa. Tämä muutos edellyttäisi kuitenkin kaupunkipolitiikan selkeää terävöittämistä Suomessa.

Ehkäpä Suomen isompien kaupunkien K21-johtajat ajavat nyt juuri tätä ajatusta omilla uusilla kaupunkipolitiikan aloitteillaan? Ilman mitään erityisiä kaupunkipoliittisia toimenpiteitä pieni ero Ruotsiin verrattuna tullee säilymään myös tulevaisuudessa.

Arvioin ja ennakoin, että jo Ruotsin kaupungistumistason saavuttaminen tulee olemaan jo varsin kova tavoitetila ja visio Suomen kaupunkipolitiikalle. Mahdollisuuksien rajoissa tämän vision saavuttaminen on noin kymmen vuoden sisällä, mutta se vaatii kyllä paljon rohkeita poliittisia avauksia ja toimenpiteitä.

Kovin monia riittävän rohkeita ja visionäärisiä avauksia ei ole vielä nähty politiikan kentässä. Talouskasvun ja kaupungistumisen välisten yhteyksien analyysi Suomessa vaatii vielä lisätutkimuksia ja lisäselvityksiä. Globalisaatiokehitys vaatii Suomelta tulevaisuudessa alueiden ja kaupunkien älykästä erikoistumista, tuotannon ja palvelutalouden uudelleen organisoitumista sekä uusien dynaamisten kyvykkyyksien kehittämistä julkisen ja yksityisen sektorin organisaatioissa. Kaupungistumiskehitys on merkittävä elementti yhteiskunnan ja talouden uudelleen organisoitumisen prosessissa Suomessa.

 

Jari Kaivo-oja

Tutkimusjohtaja, dosentti, HTT, YTM, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto

Kirjoittaja on dosentti Helsingin (geotieteet, suunnittelumaantiede) ja Lapin yliopistoissa (yhteiskuntatieteet, ennakointi- ja innovaatiotutkimus). Dosentti Jari Kaivo-oja on European Integration Studies- journaalin suurlähettiläs, Strategisen tutkimuksen neuvoston ja Suomen Akatemian sekä Euroopan Komission Horizon 2020 -ohjelman tutkija. Hän on myös Opetus- ja kulttuuriministeriön nimittämän Osaamispaneelin jäsen.

Taustatutkimusta ja -lähteitä:

Kaivo-oja, Jari – Vähäsantanen, Saku – Karppinen, Ari & Haukioja, Teemu (2017) Smart Specialization Strategy and its Operationalization in the Regional Policy: Case Finland. Business, Management and Education, Vol 15, No 1 (2017).

Kaivo-oja, Jari, Knudsen, Mikkel & Lauraeus, Theresa (2018) Reimagining Finland as a Manufacturing Base: The Nearshoring Potential of Finland in an Industry 4.0 Perspective. The 10th International Scientific Conference “Business and Management”, May 3–4, 2018, Vilnius Gediminas Technical University, Vilnius.

Worldbank (2017) Urban population (% of total). Statistics. Database 25.11.2017.

 Kuva: Pixabay.com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s