Mannermaan paradoksien maailma ja Platonin sumeneva tietoyhteiskuntaskenaario

Jari Kaivo-oja

Platonin tietoyhteiskuntaskenaario

Antiikin Kreikassa Platon pohdiskeli erään tietoyhteiskunnan keskeisen käsitteen, tiedon, määritelmää. Hän päätyi lopulta siihen, että tiedon tulee olla ”hyvin perusteltu tosi uskomus”. Filosofissa keskusteluissa antiikin Kreikassa Herakleitos oli nähnyt maailman jatkuvassa muutoksen tilassa, kun taas Parmenides taas tavoitteli maailmassa olevaa muuttumatonta tosiolevaista. Jälkikäteen arviointuna Platonin voidaan katsoa yhdistäneen Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelun jakamalla todellisuuden kahteen tasoon, joista toinen edusti muuttuvuutta ja toinen muuttumattomuutta. Platonin ajattelun pohjalta voimme päätellä osan totuuksista olevan muuttumattomia ja osan muuttuvia.

Totuutta etsitäänkin nykyään maailmassa ennennäkemättömällä pontevuudella ja volyymillä. Tieteellisen tiedon määrä on räjähdysmäisessä kasvussa. Teknologiaennakointiraportit, joita tulevaisuudentutkijat lukevat, ennakoivat mullistavaa tieteellistä kehityksen aikakautta seuraavien 15–20 vuoden aikana. Uusi 6. Kondratieffin teknologisen kehityksen aalto on käynnistymässä tuottaen mitä moninaisimpia murrosilmiöitä.

Tämä Platonin esittämä tiedon määritelmä on edelleen hyvä pitää mielessä kun puhumme modernista tietokunnasta ja sen tulevaisuudesta. Tosien hyvin perusteltujen uskomusten etsiminen on akateemisen maailman arkipäivää.

Tieteellinen ajattelu

Tieteen maailmassa tosien uskomusten tunnistaminen tapahtuu positivistisessa ajattelussa deduktiivisen päättelyn kautta. Deduktiivinen ajattelu pyrkii selittämään maailman tapahtumia ja prosesseja havaintojen ja datan pohjalta. Toinen tieteen yleisesti omaksuma ajattelumalli on induktiivinen päättely, joka pyrkii ymmärtämään todellisuuden olemusta ja eri ilmiöitä. Tämä ajattelumalli liitetään yleensä hermeneuttiseen, laadulliseen, ymmärtävään ajatteluun.

Näiden kahden pääajattelumallin lisäksi meillä on myös tarjolla abduktiivinen päättely, joka on ”päättelyä parhaaseen saatavilla olevaan selitykseen”. Tämän käsitteen loi pragmaattinen tieteenfilosofi C. S. Peirce jo 1800-luvun lopulla. Abduktiivisen päättelyn peruslähtökohtana on yleensä joukko havaintoja, ja päättelyprosessi etenee havaintojoukon todennäköisimpään selitykseen.

On hyvä tiedostaa, että abduktiivinen päättely ei ole deduktiivisesti pätevää, vaikka se onkin varsin pätevää. Selkeä johtopäätös ei seuraa premisseistä väistämättä, vaan johtopäätös voi olla epätosi vaikka kaikki esitetyt premissit olisivat tosia. Tässä päättelyssä teorioita puolustetaan siltä pohjalta, että päättely selittää parhaiten hallussa olevan todistusaineiston.

Jos vaikka toteaisimme joidenkin paradoksien olevan tosia, emme voi välttämättä kytkeä tekemiämme johtopäätöksiä premisseihin. Abduktiivisen päättelyn kautta saavutettava johtopäätös on kuitenkin yleensä ”riittävän hyvä”. Tähän nojautuen ja käytännön syistä tieteellisiä selityksiä ja teorioita puolustetaan usein abduktiivisesti. Näin tapahtuu usein tulevaisuudentutkimuksen piirissä koska tulevaisuudesta emme voi kerätä havaintodataa muuten kuin historiasta.

Platon oli ajattelussaan kallellaan induktioajatteluun. Hänen jälkeensä Aristoteles painotti enemmän deduktiivisen ajattelun merkitystä tieteelle. Aristoteles sijoitti tieteellisen ajattelun ja logiikan keskiöön deduktion. Deduktio oli hänen mielestään loogisen päättelyn ydin.

Haluamme siis yleensä selittää ja ymmärtää asioita ja toivon mukaan lopulta päätyä lopulta ”hyvin perusteltuihin tosi uskomuksiin”. Voimme siis päätyä ”hyviin perusteltuihin tosi uskomuksiin” tieteen historian kautta vakiintuneiden vaihtoehtoisten ajattelumallien kautta.

Platonin ajatus tiedosta on edelleen pohdiskelun arvoinen, koska usein ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mikä hyvin perusteltua tai ylipäätänsä totta. On myönnettävä, että uskomustemme laatua ei ole helppoa arvioida – edes tieteen keinoin. Tosin tieteellisen ajattelun pohjalta se lienee lopulta helpointa, mutta ei helppoa. Delfoi-tutkimuksessa on yleistä kysyä asiantuntijalta, miten voimakkaasti hän uskoon itseensä asiantuntija-arvioiden yhteydessä. Tieteen luotettavuutta voidaan tällaisella kriittisellä kysymyksellä lisätä. Tämä on hyvä pitää mielessä.

Arvorelativismia ja totuuden etsintää ilmassa

Filosofi ja eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan pysyvä asiantuntija, Olli Hietanen esitti poleemisen puheenvuoron joulukuussa 2014 tästä teemasta viime vuonna Tulevaisuuden tutkimuksen seurassa leikkimielisessä ”tonttukaronkassa”, joka käsitteli arvorelativismia. Hän toi esiin varsin poleemisesti ajatuksen siitä, että eri toimijoilla on varsin erilaisia tapoja parantaa maailmaa.

Niin YK, Yhdysvallat, Venäjä, ISIS kuin Amnesty International ja eittämättä monet muutkin toimijat eittämättä haluavat pelastaa omalla tavallaan maailman, mutta kykenemmekö nykyisessä kompleksisessa toimintaympäristössä arvottamaan oikeita ja viisaita tapoja toimia ja pelastaa maailma? Olli Hietasen mukaan globalisoituvassa maailmassa on varsin vaikeaa tieteellisen objektiivisesti arvottaa sitä, mikä eri vaihtoehtoisista tavoista on lopulta paras tapa toimia.

Olli Hietasen argumentaatio on seuraavan suuntainen. Totuus ja todellisuus ovat ihmisestä riippumatonta ja hyvätkään perustelut eivät tee jostakin uskomuksesta totta, eli hyvinkään perusteltu uskomus ei ole tosi, mikäli siihen liittyvä tosiasia ei ole olemassa eli totta. Meille ihmisille hyvät perustelut ovat ainoa syy uskoa tai sanoa, että jokin on totta. Tämän jälkeen olemme siinä tilanteessa, että eri ihmiset ja kulttuurit ovat varsin erimielisiä siitä, minkälaisia ovat hyvät perustelut – eikä meillä ole objektiivista tapaa ratkaista tätä erimielisyyttä, koska emme tiedä totuutta.

Voimmeko siis tieteen keinoin helposti arvioida värikkäästi elävän Maasai-heimon paimenen ja espoolaisen insinöörin käsitystä hyvästä tulevaisuuden tietoyhteiskunnasta? Mikä onkaan lopulta totuudenmukaisin uskomus siitä, millä maailma pelastuu tulevaisuudessa? Kenellä lopulta onkaan oikeasti hallussaan ”hyvin perusteltu tosi uskomus”? Luotammeko liikaa historian ja aikamme voittajien totuuksiin ja uskomuksiin arvioidessa ”hyvin perusteltua tosi uskomusta”? Nämä tärkeät isot kysymykset nousivat esille filosofi Olli Hietasen puheenvuoron yhteydessä käydyssä keskustelussa.

Paradoksit sumentavat tietoyhteiskuntakehityksen suuntaa

Akateemisesti koulutetut asiantuntijat ovat toimijaryhmä, joka työssään joutuu käsittelemään yhä monimutkaistuvampaa ja paradoksaalisempaa todellisuutta. Voidaan väittää, että monet tietoyhteiskunnan paradoksit eivät tee ihmisten elämää nykyään kovin helpoksi. Totta tosiaan: Elämä voisi olla helpompaa jos ei olisi tietoinen kaikista paradokseista. Usein tieto lisää tuskaa.

Edesmennyt ja arvostamani kollega, dosentti Mika Mannermaa (1998) käsitteli kirjassaan ”Kvanttihyppy tulevaisuuteen” tietoyhteiskunnan erilaisia paradokseja. Hänen mukaansa meillä on yhteiskuntamme tulevaisuudessa käsillä koulutuksen paradoksi, ajan paradoksi, paikan paradoksi, tiedon paradoksi, kulutuksen paradoksi, työllisyyden paradoksi sekä edistyksen paradoksi. Näistä eri paradokseista ovat siis tulevaisuudentutkijat olleet aika pitkään tietoisia. Paradoksien olemassaolo kertoo totuuden suhteellisuudesta ja arvorelativismista.

Nämä olemassa olevat ja tulevaisuuttamme muokkaavat paradoksit ovat tehneet Platonin esittämän tietoyhteiskuntakäsityksen kovin sumeaksi ja vaikeaksi saavuttaa.

Tarkastelkaamme seuraavaksi Mannermaan listaamia paradokseja yksi kerrallaan.

Koulutuksen paradoksi

Koulutuksen paradoksi on muuttunut yhä ilmeisemmäksi. Tietoyhteiskunta näyttäisi vaativan yhä parempaa koulutusta, mutta samaan aikaa keinoälysovellutukset, autonomiset robotit ja automaatio hoitavat yhä suuremman osan tehtävistä, joihin aiemmin vaadittiin korkeaa koulutusta. Toisaalta, jos emme omaksu nopeasti keinoälysovellutuksia ja hyödynnä autonomisten robottien teknologista mahdollisuuksia, emme voi kilpailla halpatyövoimamaiden kanssa globaalissa taloudessa. Jos emme tässä onnistu, vientitilastomme ”rumenevat” jopa nykyisestä tasostaan. Tämän me tiedämme suhteellisen luotettavasti.

Ajan paradoksi

Ajan paradoksi liittyy siihen, että modernin tietotekniikan, digitaalisten ratkaisujen ja sovellutusten odotettiin tehostavan työntekoa, lisäävän vapaa-aikaa ja joustavoittavan ajankäyttöä, mutta yhä useammin menestyjät on sidottu etäläsnäoloon ja kiireiseen työntekoon. Olemmeko siis epätoivoisesti kilpailemassa lopulta ympäri vuorokauden keinoälysovellutusten ja pehmorobottien kanssa?

Miten voimme säilyttää työn tekemisen motivoivana ja merkityksellisenä? Katoaako motivaatiomme, kun huomaamme robotin selviäviä duunistamme niin vaivattomasti ja ilman pientäkään stressiä? Tiedämme aika luotettavasti tieteellisen tutkimuksen pohjalta että tällainen riski laajasta motivaatiokadosta on olemassa kirurgisten robottioperaatioiden yhteydessä tehtyjen tieteellisten tutkimusten pohjalta. Tästä asiasta kannattaa eittämättä olla kiinnostunut ja jopa huolestunut.

Paikan paradoksi

Paikan paradoksi liittyy siihen, että tietotekniikka tekee mahdolliseksi etätyön ja lähityön. Etätyössä voimme kotona tehdä työtä yhdelle työnantajalle. Lähityössä voimme tehdä kotona töitä useille toimeksiantajille. Näistä olemassa olevista mahdollisuuksista huolimatta työpaikat ja yritykset näyttävät keskittyvät pääosin osaamiskeskuksiin. Olisiko suomalaisten lopulta viisainta rakentaa yksi iso pilvenpiirtäjälähiö Töölöön tai Pasilaan ja julistaa loput Suomesta ekosysteemipalvelualueeksi? Tällaisista yhteiskunnallisista visioista lienee syytä käydä kriittistä tulevaisuuskeskustelua hiukan enemmän kuin yhden blogiviestin verran.

Kulutuksen paradoksi

Kulutuksen paradoksi syntyy siitä, että jotta olisi rahaa kuluttaa, on tehtävä ahkerasti kokopäivätöitä ja ylitöitä. Niillä joilla olisi aikaa kuluttaa, ei ole ylimääräistä rahaa, ja niillä joilla on paljon rahaa, ei ole aikaa kuluttaa. Ehkäpä päädymme lopulta siihen, että kiireiset, varakkaat ja ostokykyiset kansalaiset tilaavat luxus-tuotteita verkkokaupoista Shanghaista ja köyhälistö asioi lähimarketissa alennusostoksilla tai hakee päihteensä ja tavaransa Virosta. Myös tällaisista yhteiskunnallisista visioista voi olla syytä keskustella tarkemmin ennen kuin päädymme todellisuudessa niihin.

Tiedon paradoksi

Tiedon paradoksi on yhä ilmeisempi monelle asiantuntijalle. Samalla kun tieto ja sen tuotannon taustalla oleva massadata tulee yhä tärkeämmäksi tuotannontekijäksi, sen hinta laskee ja sen merkitys kilpailukyvylle laskee, koska se on kaikkien saatavilla oleva yleishyödyke. Massadataa, informaatiota ja tietoa voidaan kerätä massadataksi ”pilveen” Internetin avulla. Tavaroiden ja palveluiden Internet tekee radikaalien innovaatioiden kehittelyn yhä haasteellisemmaksi asiaksi. Tietoon lisääntyy myös toinen ilmeinen paradoksi. Tiedon merkityksen kasvaessa entistä olennaisempaa on tiedon panttaaminen ja salailu tiedon markkina-arvon ylläpitämiseksi. Avoimen innovaation paradigma kuolee tällaisessa toimintaympäristössä ja päädymme tuottamaan vain inkrementaalisia (pienimuotoisia), merkitykseltään vähäisiä innovaatioita. Toisaalta tiedämme varsin hyvin ja luotettavasti, että ilman radikaaleja innovaatioita emme voi saavuttaa merkittäviä kilpailukykyetuja ja löytää uusia vientituotteita. Tiedon paradoksin hallinta ei helppo tehtävä. Varmasti itse Platonkin saisi siitä päänsärkyä, jos eläisi keskuudessamme.

Tuottavuusparadoksi

Tuottavuus on asia, jota pyritään koko ajan parantamaan eri tavoin. Nopeasta teknisestä kehityksestä ja uusista teknologisista läpimurroista huolimatta tuottavuus näyttäisi kasvavan aikaisempaa hitaammin. Näin on käynyt ainakin Suomessa. Eräs syy tähän ilmiöön on yhteiskunnan ja talouden lukkiutumat, joita emme kykene tehokkaasti avaamaan. Emme aina edistä tervettä luovaa tuhoa. Mika Malinrannan tuoreen tutkimuksen mukaan luovalla tuholla tarkoitetaan sitä osaa tuottavuuden kasvusta, joka tapahtuu työpaikkarakenteiden muutoksen kautta. Ilmeisesti työpaikkarakenteiden muutos ei ole Suomessa riittävän nopeaa, koska ekonomisti Malinranta toivoo enemmän luovaa tuhoa.  On varmasti totta, että yliampuva säätely eliminoi tehokkaasti mahdollisuudet hyödyntää radikaaleja innovaatioita ja edistää poisoppimista. Se estää myös uusien investointien syntyä. Se vie myös pohjaa terveeltä PK-yritystoiminnalta. Nämä asiat ovat myös tulevaisuudentutkijoiden tiedossa. Tuottavuusparadoksi voi ja elää hyvin Suomessa. Sen olemassaolosta tiesi tulevaisuudentutkimuksen dosentti Mannermaakin jo vuonna 1998 ja varmasti hiukan aikaisemminkin.

Työllisyyden paradoksi

Työllisyyden paradoksi syntyy siitä, että tietotekniikka ja teknologinen kehitys luovat uusia työpaikkoja uusille aloille, mutta samaan aikaan teknologinen kehitys vähentää perinteisiä työpaikkoja nopeammassa tahdissa. On vaikea erottaa sitä mikä on schumperiläistä ”luovaa tuhoa” ja milloin voimme puhua ”pelkästä tuhosta”. Voimme pohdiskella Suomessakin tätä kysymystä vaikka Nokian romahduksen yhteydessä. Viime vuonna julkaistu Oxford-tutkimus ja ETLA-selvitys kertoivat pikaisesta tarpeesta arvioida uudelleen Suomen koko kansallinen osaamispääoman laadullinen ja määrällinen ennakointi. Jos emme sitä tee, tuleva työllisyys- ja työmarkkinakehitys tulee kärsimään tästä virheestä. Kapeikot osaamispääomakehityksessä tuhoavat tehokkaasti tulevan talouskasvun mahdollisuuksia.  Tämänkin tiedämme suhteellisen luotettavasti, vaikka emme ehkä voi vannoa lopullisen totuuden nimeen tässäkään asiassa.

Edistyksen paradoksi

Edistyksen paradoksi on tänään yhä selkeämmin nähtävissä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tietoyhteiskunta edustaa uutta tietoon ja osaamiseen perustuvaa yhteiskuntaa, jossa elämä voi olla rikasta ja vapaata aineellisen toimeentulon huolista. Toisaalta tietoyhteiskuntakehitys jakaa voimakkaasti ihmisiä kahteen eriytyvään sosiaaliseen ryhmään. On syntynyt hyvin toimeentuleva ja määrältään suppea eliitti, joka tekee hyviä, arvostettu ja haastavia työtehtäviä. Toisaalta on huonosti toimeentuleva ihmisjoukko, joka tekee huonosti palkattuja, lyhytaikaisia ja avustavia palvelu- ja pätkätehtäviä tai vaihtoehtoisesti he ovat työttöminä. Eräät sosiologit näkevät sosiaalisen syrjäytymisen olevan jo iso päätrendi suomalaisessa yhteiskunnassa. Jopa presidentti Sauli Niinistö on huolestunut nuorten syrjäytymisestä.

Näiden sosiaalisen pääryhmän välimaastossa voidaan nähdä sinnittelevä ja supistuva keskiluokka, jonka elinolosuhteet asettuvat hyvinvoivan eliitin ja huonosti toimeentulevan luokan välimaastoon. Tämä edistyksen paradoksi voi aiheuttaa todennäköisesti lisääntyvää epävakautta, populistista politiikkaa ja radikalisoitumista yhteiskunnassa. Edistys voikin olla ristiriitainen käsite monissa yhteyksissä, koska toiveet ja utopiat liittyvät tietoon, viisauteen ja kommunikaatioyhteiskuntaan, mutta välineet ja käytännöt liittyvät dataan ja informaatioyhteiskuntaan. Päämäärärationaalisuuden ja keinorationaalisuuden yhdistämien ei ole erityisen helppoa tietoyhteiskuntapolitiikassa.

Nämä tulevaisuudentutkimuksen pioneerin Mika Mannermaan listaamat eri paradoksit elävät ja voivat hyvin suomalaisessa yhteiskunnassa. Samalla näiden paradoksien olemassaolo tekee tietoyhteiskuntakehityksestämme sumean. Platonin esittämien ”hyvin perusteltujen tosi uskomusten” tunnistaminen ei olekaan niin helppoa tällaisessa paradoksien muovaamassa yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Voimme toki purkaa paradokseja skenaariotyöskentelyn ja morfologisten analyysien avulla. Luultavasti tällaiselle paradoksien käsittelylle on yhä laajempaa sosiaalista tilausta, kun globalisaatio etenee ja erilaiset ilkeät ilmiöt maailmassa voimistuvat.

Aikaisemmin oli ehkä luultavammin helpompaa tunnistaa hyvin perusteluja tosia uskomuksia kuin tänään. Asiat olivat ehkä selkeämpiä – tai meillä oli asioita ja uskomuksia vähemmän. On syytä muistaa ja korostaa, että paradoksien tunnistaminen on olennainen osa tieteen kehitystä. Se on myös osa ymmärtämisen syvenemistä tieteellisten ponnistusten tuloksena.

Tiedon uudelleenpalauttaminen mieleen eli muistaminen, kuten pohdiskelu Mika Mannermaan esittämistä paradokseista, oli Platonille ikuisen idean tavoittamista.

Halusin tällä vaatimattomalla tekstilläni muistaa ja muistuttaa siitä mitä Mika Mannermaa kirjoitti kirjaansa ”Kvanttihyppy tulevaisuuteen” vuonna 1998 ja mitä Platon kirjoitti jo kauan sitten.

– – – –   . 
HTT, YTM Jari Kaivo-oja on tutkimusjohtaja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa Turun kauppakorkeakoulussa. Hän on Helsingin ja Lapin yliopiston dosentti.

Advertisements

4 vastausta artikkeliin ”Mannermaan paradoksien maailma ja Platonin sumeneva tietoyhteiskuntaskenaario”

  1. Paras blogikirjoitus pitkään aikaan. Olen miettinyt näitä asioita itsekin, vaikkakin minulla ei ole ajatteluun filosofin pätevyyttä. Nuo paradoksit ovat juuri niitä ajatuksia sopivalla tavalla ärsyttäviä asioita. Esimerkiksi se, kuinka kaikki sosiaalisessa mediassa huutavat jakamisen perään. Kun tieto on valtaa, sitä valtaa on osattava käyttää viisaasti. Kaikkea ei kannata jakaa.

    Terveisin
    Pasi Sillanpää

    Tykkää

  2. Samaa mieltä pasijuhanin kanssa. HIENO ja TÄRKEÄ kirjoitus. Muutamista kohdista olen eri mieltä, esimerkiksi tästä: ”Olli Hietasen argumentaatio on seuraavan suuntainen. Totuus ja todellisuus ovat ihmisestä riippumatonta ja hyvätkään perustelut eivät tee jostakin uskomuksesta totta, eli hyvinkään perusteltu uskomus ei ole tosi, mikäli siihen liittyvä tosiasia ei ole olemassa eli totta.” Totuudesta ja todellisuudesta ”vain” yksi ns- a-osa, joka on minusta tärkein osa, on ihmisestä riippumatonta. Toinen osa eli totuuden ja todellisuuden b-osa on ihmisestä riippuvaa. Totuuden ja todellisuuden a- ja b-osan suhteiden ymmärrys pragmaattisen tietoteorian hengen mukaisesti on aikaansaanut sen, että ihminen on kyennyt matkaamaan kuuhun ja palaamaan hengissä maahan ; ja Pohjoismaihin on luotu kokonaisuutena kukoistavia hyvinvointiyhteiskuntia. Sillä linjalla kannattaa jatkaa eli kannattaa selventää ymmärrystämme a- ja b-osien suhteista pragmatismin näkökannalta.

    Tykkää

  3. Root Bug -hypoteesi oikeastaan ratkaisee aikalailla valtaosan noista paradokseista.
    ”maabugi” ja korkojen nollaraja selittävät ja ratkaisevat pitkälti työllisyyden, edistyksen ja sijainnin paradoksit:
    rootbug.org/Ns1
    rootbug.org/Ns3

    Työn jakamisen kannattamattomuus ja siitä seuraava työn ”kvantittuminen” työpaikoiksi selittävät ajan ja kulutuksen paradokseja:
    rootbug.org/Ns5

    Koulutuksen ja tiedon paradoksi selittyvät myöskin paljolti rent-seekingin kautta. Elämme uskossa, että esim. akateemisen tutkinnon arvo olisi osaamisessa, kun monesti se on enemmän sen tarjoamassa etuoikeudessa osallistua jollekin työmarkkinalle. Etuoikeuden arvo laskee, kun sen saatavuus helpottuu. Jäykän akateemisen instituution tarjoamien tutkintojen substanssi ei myöskään pysy ajan mukana. Tutkintoparadigma on auttamatta ajastaan jälkeenjäänyt.

    Yksittäisen toimijan kannattaa aina pyrkiä monopoliin. Ketään ei voida tietenkään pakottaa jakamaan tietoa, mutta patenteilla ja niiden kustannuksettomalla hallinnalla on tässä merkittävä rooli. Jos patentteja on, näillä (kuten muillakin monopoliresursseilla) pitää olla hallintakustannus – esim. markkina-arvon mukainen vero:
    http://www.iprinfo.com/julkaisut/iprinfo-lehti/lehtiarkisto/2014/IPRinfo_2_2014/fi_FI/giving_monopoly_a_cost/

    Kaikista näistä teemoista tarkemmin kirjassa Fixing the Root Bug (:
    rootbug.org/FtRB-Kindle
    rootbug.org/FtRB-print

    PS: Mielenkiintoisesti tieteenfilosofisessa totuuden käsittelyssä sivuutettiin totuuden ”kieliriippuvuus” ja falsifikationismi lähes täysin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s